Toinen ydinlaskeuma

Taas kerran iski se vanha ja tuttu tunne: pitäisi päästä pelaamaan Fallout 2:sta! Vuoden 1997 paras peli ja siitä pitäen tähän päivään asti yksi parhaista peleistä ikinä. En tiedä heruuko lisäpisteitä siitä, että pidin ensimmäisestä Falloutista niin paljon vai onko kyse nostalgian kultaamista muistoista. Paha sanoa, sillä Fallout 2 on reilusti parempi kuin ensimmäinen osa ja nostalgiasta on sinällään vaikea puhua kun pelin pelaa läpi vähintään kerran vuodessa.

Kyllä, se on vain niin hyvä. Ja kyllä, pidän silti Fallout 3:sta vaikka se poikkeaakin niin paljon edeltäjistään.

Ei-pelaajat

Miten ja millä termeillä pitäisi puhua heille peleistä, jotka eivät pelaa? Peliharrastusta koko ikänsä kuluttaneena erilaisia termejä ja ilmaisuja pitää varsin itsestään selvyytenä eikä niitä hoksaa kyllä aina itse suomentaa heille, joille pelikulttuuri ei ole niin tuttu. Eivät kyllä aina tajua hekään pyytää sanomaan asiaa selkokielellä.

Mietin kovasti millä ei-pelaajat saisi koneiden ääreen kokeilemaan erilaisia pelejä. Samaa miettivät varmasti pelifirmat ja jos sen kultaisen säännön jostain keksisi, olisi se varsinainen rahasampo. Mutta ajattelen nyt lähinnä sellaista skenaariota, jossa haastaisin esimerkiksi epäpelaaja vanhempani kokeilemaan muutamaa peliä per genre per viikko. He ovat sitä sukupolvea, jossa kasvettiin aikuisiksi ilman elektronista ja digitaalista viihdettä, joten pelit ovat varsin tuntematon ala viihdemaailmaa ja epäilen vahvasti, että esimerkiksi isäni mielessä pelit ovat edelleen sitä ärsyttävää 8-bittisen piippausta ja sen mukaista grafiikkaa mitä hän aikoinaan näki kun vielä pidin perheen yhteistä telkkaria vallassani. Puhumattakaan siitä, että "pelithän ovat ajan tuhlausta". Noh, jos katsoo päivässä sen 1.5h telkkaria, niin eikö saman ajan voisi myös käyttää yhtä hyvin pelaamalla, n'est-ce pas? Pelaamisessa on mukana osallistumisen ja onnistumisen riemu!