Nopea joulukuu

Eipä ole tullut pahemmin kirjoiteltua blogitekstejä sitten marraskuun puolivälin. Tässä välissä on taloon ehtinyt tulla Assassin's Creed 2 (kyllä, olen varsin myöhässä sen kanssa), Just Cause 2 (sama homma) sekä Red Dead Redemption. Huh, se hauska juttu on PS3:n hankkimisessa 3 vuotta julkaisusta, että nyt pelattavaa kyllä riittää kun lähtee kahlaamaan pelikirjastoa läpi. Tilauksessa on Assassin's Creed: Brotherhood.

Piti kirjoitella ihan oma tekstinsä siitä, kuinka kauniisti renesanssin Italia on toteutettu Assassin's Creed 2:ssa ja kuinka valtava maailma Just Cause 2:een on rakennettu, mutta kaikki pelejä pelaavathan tämän jo tietävät. Entä te jotka ette pelaa? No, kokeilkaa näitä pelejä. Jos ei se ihmisten pistäminen hiljaiseksi Ezio Auditoren kengissä kiinnosta Assassin's Creedissä, niin kokeilkaa edes sen verran, että ihailette renessanssin Venetsiaa ja Firenzeä. Just Cause 2 käy peli-jästille hienosta esimerkistä hiekkalaatikkopelistä.

Joulun lomamatkoilla mukana kulki uskollinen PSP ja siinä pyöri uusinta julkaisu Star Ocean: The Second Storysta, sekä Final Fantasy: Dissidia, jota en ole vieläkään pelannut aivan loppuun asti. Tuntui hassulta pelata pelejä joista ei heru PSN trophyja. Huomasin, että tiettyihin PS3-peleihin tulee kellotettua reilusti enemmän tunteja nyt kuin mitä jos pelissä ei olisi trophyja. Olen siis sortunut nyt virallisesti trophyjen haalimiseen.

Puusilmäisenä vanhana partana olen myös ihastellut taas kerran Fallout 2:n ja Fallout Tacticsin loistoa. Lomailu kotipuolessa on monesti yllättävän retrohenkistä. Vielä kun olisin SNESin löytänyt varastosta. Ja sainpa joululahjaksi Saint's Row 2:n.

Ääni pikseleille

Erilaisten linkkien kautta satuin taas vaihteeksi imdb:n sivuille. Tutkailin missä elokuvissa Liam Neeson on näytellyt ja listalla tuli vastaan Fallout 3. Näköjään herra Neeson näytteli pelaajahahmon isän repliikit. Tätä seurasi useiden Fallout 3:n gameplay-videoiden tutkailu ja kyllähän se pelissä esiintyvä ääni sai yhtäkkiä paljon tutumman soinnin. Nyt joka kerta kun Fallout 3:n pelaajahahmon isä puhuu, samalla puhuu myös Rhas Al Ghul, Qui-Gon Jinn ja Aslak.

Aloin kaivella lisää ääninäyttelijöitä eri  peleistä ja kävi selväksi kuinka kasti on viime vuosina kasvanut selkeästi isommaksi ja nimekkäämmäksi. Fallouteista tuttu on myös Ron Pearlman kertaamassa yhtä mielestäni legendaarisimmista ja kyynisimmistä lauseista: "War. War never changes". Yllättävää oli, että The Guildista tunnetuksi ponnahtanut Felicia Day on yksi uusimman Fallout: New Vegasin kohtuu tärkeistä äänistä. Samasta pelistä löytyy myös Matthew Perry.

ja hyvä esimerkki siitä kuinka monipuolinen ja taidokas ääninäyttelijä voikaan olla ja silti jäädä pimentoon suurilta massoilta on Jennifer Hale. Hänen esiintymisistään peleissä on tehty hieno kokoelma Daniel Floydin toimesta.

Täytyy sanoa, että imdb on erittäin näppärä tapa selvittää pelien ääninäyttelijöitä, sillä joissain tapauksissa kyseisiä tietoja on vaikea löytää ennen lopputekstejä. Ja pakko vielä lopuksi mainita, että oma henkilökohtainen suosikkini on kuitenkin nyt ja aina David Hayterin  Solid Snakena Metal Gear -sarjassa ja aivan erityisenä mainintana Metal Gear Solid PSX:lle.

Pelien vaikeudesta

Nykyinen pikatallennusten aikakausi on syönyt melkein kokonaan haasteen tietyntyyppisistä peleistä (köh köh, räiskintäpelit). Tietysti on pelejä, joissa tallennuspaikat ovat vain tietyissä pisteissä tai tiettyjen ehtojen täytyttyä. Näissä viimeksi mainituissa on sitten taas oma osuutensa pelejä jotka ovat vaikeita ihan vääristä syistä. Eteemme on tuotu myös pelejä, joissa pelin haastavuus perustuu vain ja ainoastaan siihen kuinka hyvin pelaaja lukee pelitilanteita ja reagoi niihin, eikä hätäile. Kirkkaimpana tähtiesimerkkinä Demon's Souls. Peli on vaikea ja rankaisee typeryydestä, mutta kuoleman korjatessa satoaan, voi pelaaja vain katsoa peiliin kun etsii syytä sille miksi joutuu aloittamaan koko kentän alusta ilman rahan tai kokemuspisteen murentakaan.

Tämä ajatuksen juoksu lähti liikkeelle siitä, kun kuolin N:nen kerran uusimmassa Falloutissa. Peli on meneillään Hard-vaikeusasteella ja siihen vielä hardcore-mode päälle, eli haastetta pitäisi löytyä. Ennen vanhaan tosin ei mitään vaikeustasoja edes kyselty (tai jos kysyttiin, niin "easy" tarkoitti vain sitä että saat yhden lisä-elämän enemmän kuin "normal" tasolla). Kuitenkin, kuolema korjasi ja sehän tarkoittaa nykypäivänä palaamista edelliseen tallennuspisteeseen, mikä taas tällä kertaa sattui sopivasti olemaan hetkeä ennen kuin avasin huoneen oven minkä takaa syöksyi vihainen jokin erottelemaan pelihahmoni raajat torsosta. Lataamisen jälkeen viritin kyseisen oven eteen X kappaletta erilaisia miinoja plasmasta sirpaletyyppisiin, avasin oven hiljaa, pinkaisin toiselle puolelle isoa huonetta, potkin kattiloita ympäriinsä ja sain kiinnitettyä otuksen huomion mekastamisellani. Lopputuloksena tästä oli tietenkin iso läjä punaista jotain sekä pääsy eteenpäin koska pikatallennus oli tehnyt tästäkin tilanteesta nopeasti selvitettävän yritys-erehdys -tapahtuman, jonka haastavuus katosi sillä hetkellä kun aikaa pystyi kelaamaan taaksepäin vain nappia painamalla (eli pikatallennuksen lataaminen F10:llä).

Tämä kaikki siis pohjustuksena sille, miksi twitter- ja facebook-seinäni saattavat täyttyä kirosanoista ja tänne blogiin voi ilmestyä entistä katkerampia nillityksiä. Päätin tuolla hetkellä alkaa pelata Fallout New Vegasia Very Hard-vaikeustasolla hardcore-mode päällä ja tallentaa saan vain kerran kahteen tuntiin (tämä siis täysin omatuntoni varassa). Tämähän taas on jotain jossa ihan itse kerjään verta nenästäni, mutta tulee "tavalliseen" ydinsondan jälkeiseenkin maailmaan hieman selviytymiskauhusta kumpuavaa pelkoa, sillä nyt kuolema voi rankaista kovastikin. Pelikokemukseen ja pelityyliin tämä tulee varmasti vaikuttamaan hurjasti. Pitänee investoida pari pistettä hiiviskely-kykyyn...

Geneeristäkin geneerisempää

Tällaisina aikoina kun rummutetaan keskinkertaisuuden ylistyslauluille kuten Call of Duty: Black Ops, tulee todella ikävä pelejä kuten Ico, Psychonauts ja Fallout 2.

Ei kaikki ole huonosti nykypelienkään kanssa, sillä onhan meillä sentään uudet Falloutit, Demon's Soulsit, Brütal Legendit ja Silent Hillit ja kaikki ne pelit joissa oikeasti on jotain omaperäistä, ajatusta tai sanomaa.

En sano että CoD: Black Ops on huono peli. Pelimekaniikka on kunnossa ja kyllähän sen online moninpeli takuuvarmasti kokoaa vankan fanijoukon, mutta siitä huolimatta se on kunnianhimoton ja tylsä peli, jossa ei ole mitään minkä vuoksi sitä kuuluisi rummuttaa niin näkyvästi kuin nyt tehdään. Ja vaikuttaisi siltä, että kaikki ovat unohtaneet, että tämän pelin on kyhännyt kasaan Treyarch...

Star Ocean: The Last Hope ja ne pienet erot

Kulunut viikonloppu vierähti mukavasti enimmäkseen ihmisten parissa. Kerkesin kuitenkin kellottaa perjantaina postissa saapuneeseen Star Ocean: The Last Hopeen peliaikaa yli kymmenen tuntia. Jos vilkaiset pelin kotisivuja, voit ymmärtää paremmin sen mitä kohta seuraa.

Kymmenen tuntia on hyvinkin monessa pelissä se aika, jossa peli on pelattu ehkä jo pariinkin kertaan läpi. Square-Enixin Tri-Ace -studion peleissä tämä on vasta alkusoittoa, eikä minulla ole uusimman Star Oceanin kohdalla vielä muuta kuin pieni aavistus siitä mikä on juonen kokonaiskuva. Pahiksesta kaiken takana ei ole vielä tietoakaan, sillä mitään suurta vaaraa ei vielä ole. Tri-Ace selvästi rakastaa rakentaa juonta hartaudella. Ja ne arvailut joita minulla on juonen suhteen pohjautuvat aiempiin Star Oceaneihin, joissa kaikissa on menty enemmän tai vähemmän saman kaavan mukaan.

Pelinä Star Ocean: The Last Hope on ehtaa japanilaista roolipeliä. Söpöt hahmot, paljon selkeitä värejä, varsin mustavalkoisia maailmankatsomuksia ja paljon, paljon epäjohdonmukaisuuksia. Ja juuri epäjohdonmukaisuuksista olen tainnut viime aikoina valitella aika paljon, online ja offline. Kaksinaismoralistisesti japsiropeissa olen oppinut antamaan kyseiset typeryydet anteeksi, vaikka välillä saatankin irvistellä kaikkein pahimmille epäjohdonmukaisuuksille: välianimaatiossa osoitetaan yhdellä aseella koko sankariporukkaa ja siitä ollaankin sitten aivan kamalan peloissaan, mutta missä tahansa satunnaistaistelussa pelaajahahmoja kohti tulee kymmentä miekkaa, tulipalloa ja nuolta kerrallaan, eivätkä kyseiset astalot edes hetkauta sankarilaumaa. Ehkä tämä välinpitämättömyys epäjohdonmukaisuuksia kohtaan johtuu siitä, että koitan ihan tosissani pitää näistä peleistä sellaisinaan kuin ne ovat. Tiedän ettei japsiropeilta sovi odottaa kauheasti tolkkua minkään osalta, joten turha harmistua jostain mikä ei tule muuttumaan.

Toinen asia minkä laitoin merkille on värimaailma. The Last Hopen maailmasta löytyy maastosta vihreää ja hahmojen asuissa on muitakin värejä kuin harmaan eri sävyjä. Viittaan nyt siihen suurimpaan visuaaliseen eroon länsimaisten ja itämaisten roolipelien välillä. Tuntuu siltä kuin länsimaisten roolipelien kehittäjät olisivat hukanneet muut värit kuin ruskean kun on kyse maastosta ja harmaan eri sävyt kun on kyse vaatetuksesta. Tämä taas kumpuaa siitä, että länsimaiset roolipelit pyrkivät edes näennäisesti realismiin? Maailmat ovat synkeitä paikkoja, joissa logiikka jyrää (tai ainakin yrittää) ja kun pelastetaan maailmaa, niin silloin ei ole aikaa söpöillä teekutsuilla ja kukkakedoilla.

Joka tapauksessa, uusin Star Ocean on vähäisenkin pelaamisen jälkeen tuntunut loistavalta lisältä sarjaan ja odotan innolla mitä pelikello näyttää pelin lopussa. Yleensä Star Oceaneiden kohdalla yli sataa tuntia...

Mitä opimme Falloutista?

Tämä. Miljoona kertaa tämä. Vaikka tarkoitukseton väkivalta onkin niin hemmetin hauskaa, ei .22-kaliiberisella luodilla ammuta keneltäkään päätä irti. Varsinkaan sellaisessa tapauksessa jossa luoti sattuu osumaan torsoon, mutta peli tulkitsee sen kriittiseksi osumaksi ja sen seurauksena kaikki raajat sekä pää räjähtävät irti torsosta.

Bloody Mess -etu toki auttaa saamaan tällaisen tilanteen aikaan.

Silti, omituista. Niin hemmetin omituista.

Zombit on niin wanha juttu

Pari viimeistä viikkoa on kulunut Dead Rising 2:n parissa. Kokonaisen pienen kaupungin populaation muuttumisen zombeiksi voisi kuvitella olevan melkoinen premiisi kauhulle, mutta DR2:n tapauksessa meno on enemmänkin humoristinen. Vai miltä vaikuttaa Drill Bucket? Pelissä vilisee viittauksia myös Capcomin varhaisiin peleihin, kuten Ghost & Ghoblinsiin. Ja onpa peliin product placetettu Playboyn tavaramerkkikin.

Ensimmäisen Resident Evilin aikoihin (1996) zombit vielä säikäyttivät. Pirulaiset olivat kuitenkin hitaita ja ne sai lahdattua pois tieltä ilman sen kummempia ongelmia. Selviytymiskauhua vanhoissa RE-sarjan peleissä oli enemmänkin ohjaus ja pelin käyttöliittymä joka oli samaa luokkaa kuin olisi tankkia kääntänyt. Siitä pitäen zombijahti on kuitenkin paisunut melkoisiin joukkotuhon mittoihin a'la myöhemmät Resident Evilit, Dead Risingit ja Left 4 Deadit. Zombeista on myös reilun vuosikymmenen aikana tullut milloin nopeampia ja ketterämpiä ja milloin taas ovelampia; riippuen toki pelisarjasta. Ne eivät kuitenkaan enää säväytä ainakaan allekirjoittanutta ja nykyään ne ovat pelkkää tykinruokaa peleissä kuten Dead Rising 2. Zombit on laitettu virtuaalihiekkalaatikkoon örisemään ja vaeltelemaan ympäriinsä vain sen vuoksi, että pelaaja voi keksiä aina vain mielikuvituksellisempia tapoja päästä niistä eroon. Eipä sillä, parin viikon intensiivinen pelaaminen todistaa, että todella hauskaa touhuahan se on.

Kuitenkin kaivoin kaapista Silent Hill 2:n, koska tunsin kaipaavani psykologisempaa kauhua. Jotain mikä nojaa paljolti tunnelmaan ja luo sitä esimerkiksi musiikin ja ääniefektien (tai niiden puutteen) avulla tai tuomalla ruudulle ihan pelkästään painajaismaisia maisemia. Jo pelkästään se tieto millainen ensimmäinen Silent Hill oli ja mitä Silent Hill 2:sta puhutaan, aiheuttaa melkoisia väristyksiä. Jännitystä kasvatetaan yksinäisyydellä sumun peittämässä kaupungissa, jossa ne harvat vihollisetkin ovat kuin pahimmista painajaisista ja täytyy vain miettiä mistä aivojen pimeimmästä sopukasta niihin on inspiraatio haettu. Silent Hill -sarjaltakin vain on kolmannen osan jälkeen kauhuelementti kadonnut jonnekin. Ehkä se katosi samoin kuin pelin päähahmo Silent Hill-sarjan tavaramerkissä, vaihtoehtoisessa, ehkä hieman humoristisessa ja kryptisessä "UFO-lopetuksessa" joille ei tietääkseni ole ikinä oikein annettu selitystä? Ainakaan en muista ensimmäisen Silent Hillin kohdalta sellaista.

Ja Project Zerosta ei edes puhuta jos haluaa nukkua ensi yönä.

Pelaaja, osa 2

Daniel Floyd ottaa videossaan kantaa siihen mitä termi pelaaja (eng. gamer) oikeastaan edes tarkoittaa.

Pelaaja

Scott Ramsoonair käsikirjoittaa ja piirtää loistavaa sarjakuvaa nimeltään VGCats. Sarjiksen arkistoista löytyi strippi, jonka aiheena ovat pelaajat. Tai paremminkin termi "pelaaja" ja pientä vääntöä siitä kuka on oikeutettu käyttämään kyseistä termiä itsestään. Ja täytyy myöntää että olen ihan samoilla linjoilla Scottin kanssa tässä asiassa. Vaikka onkin tavallaan mukavaa nähdä pelaamisen nousevan kansan keskuudessa "hyväksytyksi harrastukseksi", saan itsekin välillä ihan samallaisia tunnetiloja kuten sarjiksen kissa. Kuka tahansa voi sanoa olevansa "pelaaja" sen perusteella, että käyttää viikossa pari tuntia Wiin pelaamiseen tai Popcap Gamesin Bejewelediin...

ME oikeat pelaajat aloitimme jo 80/90-luvulla, ME tapoimme Mega Manin robottipomot, ME kirjoitimme muistiin vihkotolkulla salasanoja, ME pelastimme prinsessan ja ME opettelimme ultra-combot!

From zero to hero

Jostain syystä on tullut viime aikoina kahlattua läpi roolipelejä jotka ovat lähtöisin japanista ja niitä pelatessa on ollut pakko irvistellä pelien epäjohdonmukaisuuksille. Ei sillä etteikö  ilmiötä tapahtuisi myös muualta tulevissa peleissä, mutta varsinkin japsiropeissa ilmiötä esiintyy valtavasti ja suorassa häiritsevän selvästi. Hyvänä esimerkkinä toimii varsin tuoreen pelin yksi päähahmo, Hope. Final Fantasy 13 -pelissä on paljon mitä olisi voitu tuottaa paremmin, mutta Hope on se tekijä mikä on saanut monet jopa lopettamaan pelin kesken.

Rasittavasti kaikesta vikisevä, marttyyrikompleksista kärsivä kusipää teini on niitä pelihahmoja jonka syöttäisin ensimmäiselle viholliselle jos se vain olisi mahdollista. Kaamea, vikisevä nyhverö muuttuu kuitenkin taisteluiden alkaessa oikeaksi tappokoneeksi, paiskoen bumerangiaan (joka kyllä näyttää enemmänkin siltä kuin pala muovia ja pelle olisivat saaneet lapsen) ja loitsuja. Välivideoissa itkupilli pelkää varjoaankin, mutta satunnaistappelun tai pomohirviön kohdalla kaivetaan mitä ilmeisimmin perseestä (kirjaimellisesti) muutakin kuin bumerangi. Tällainen hahmosuunnittelun ja pelimekaniikan ristiriita vaivaa turhankin usein vanhaan jämähtäneitä japsiropeja.

Monissa peleissä lahdataan matkalla tuhat ja yksi vastustajaa, mutta tiettyyn pisteeseen kun päästään, hyppää jostain esiin muutama hassu rivivihollinen välivideossa ja yhtäkkiä ollaankin juonen puitteissa muka kauheassa pulassa? Mitä sitten, vaikka voisi pyyhkiä kyseisillä nynnerövihulaisilla lattiaa kun on kerryttänyt kokemusta jo niin paljon, että voisi saman tien polkaista loppubossia leukaperään. Mutta orjallisesti mennään juonen kiemuroiden mukaan. Tai ei oikeastaan kiemuroiden, vaan nimenomaan eteenpäin suorilla kiskoilla.

Tietysti jotkin pelit koettavat ennemmin kertoa hienon tarinan kuin mitään muuta, mutta mielestäni pelimekaniikan on tuettava tätä. Immersio kärsii kovasti epäjohdonmukaisuuksista; siis muistakin kuin vain hahmo/satunnaistappelu -dilemmasta. Erinomainen esimerkki siitä, kuinka pelimekaniikka tukee tarinaa ja kokonaisuutta ilman kauheita epäjohdonmukaisuuksia on Demon's Souls. Kyseessä ei ole niinkään perinteinen japsirope, vaikka sieltä peli onkin kotoisin, kuin länsimaalaistyylinen hack&slash  roolipeli-elementeillä. Toisaalta, se miksi kokonaisuus tuntuu onnistuneemmalta johtuu ehkä siitä, ettei peliä vedetä tarinalähtöisesti, vaan nimenomaan pelin haastavuuden ja pelimekaniikan avulla. Suurta tarinaa kertovan pelin on toki vaikea pitää kaikki langat käsissään, mutta se ei ole yhtä helppoa. Monesti esimerkiksi Bioware on siinä onnistunut.

Pelit valtavirran mediassa

Verkkohesarin sivuilla julkaistu, Jussi Pullisen kirjoittama kolumni peleistä on jotain mitä olen ainakin itse toivonut valtamedioilta jo pitkään. Hän ottaa hyvin kantaa siihen, kuinka pelit ovat jopa osa identieettiä. Eli sitä mitä olen itse koittanut selostaa ei-pelaaville ja varsinkin omaa ikäluokkaani vanhemmille ihmisille. Peli voi olla säväyttävämpi kokemus kuin yksikään elokuva tai kirja. Totta kai piti mennä kolumnin kommentteja tutkimaan ja eiköhän vain heti ensimmäisenä oleva "The Äidin" kirjoittama kukkahattuilu diipadaapa kuvasta hyvin sitä, kuinka peleistä mitään tietämättömät yrittävät näyttää tietävänsä niistä kaiken. Erityisesti sen kuinka pahaksi ne ovat. Toivon että kyseessä on trollaus, mutta ei varmaan kauhean kauas heitä sellaisten ihmisten ajatusmaailmasta jotka ovat aina käsittäneet pelit sellaisiksi kuin mitä The Äiti niitä kuvailee. Ja näitä ihmisiä on valitettavan paljon vielä nykypäivänäkin. Itse kuulun siihen ensimmäisen sukupolven pelaajakatraaseen jolle Commodore, Amiga ja jopa Atari ovat tuttuja ja pelit ovat minulle osa identiteettiäni - kuten on jo varmasti käynyt ilmi.

Kaikissa peleissä ei ole aina vain isompia aseita ja monimutkaisempia tapoja tappaa joku. Toki joissakin peleissä on, mutta ne taas eivät tee minusta tappajaa. Jos otetaan joitakin kohtauksia peleistä, irroitetaan ne asiayhteyksistä ja itse pelin tarinasta ja ollaan ihan tahallaan ymmärtämättä mitä varten pelit ovat olemassa ja unohdetaan että samaa on nähty elokuvissa jo vuosikymmeniä, voin ymmärtää kuinka joku voi vetää herneet nenään siitä väkivallasta mitä tietyissä peleissä täysin kieltämättä esiintyy. Ja aina joku kukkahattutäti heittää sen "ajatelkaa lapsia" kommentin kehiin. Ajatelkaa niitä lapsia jo ennen kuin ostatte niitä K18-pelejä heille! Jokaisesta pelistä löytyvä ikäraja ei ole siellä turhaan!

Kaikkeen edelliseen viitaten nostan  pöydälle Modern Warfare 2:n kentän, jonka alussa tapetaan kylmäverisesti aseettomia, lentoaan odottavia siviilejä lentokentän terminaalissa. Tuollaisenaan se on melko shokeeraavaa, eikö totta? Paljon olen minäkin peleissä, leffoissa ja oikeastaan kaikessa mediassa nähnyt kaikenlaista, mutta tämä sai minut voimaan pahoin vaikka tiesin mitä odottaa ja että kyseessä on vain peli.

Kyseisen episodin taustalla on terroristijoukkioon soluttautunut USA:n armeijan agentti joka ajautuu tilanteeseen koska muuten hänen identiteettinsä paljastuisi. Kohtauksessa juoksee vierellä aseet laulaen terroristiryhmän muita jäseniä. Kohtauksen voi pelata omalla hahmollaan läpi ampumatta laukaustakaan. Silti se on hirvittävää katseltavaa, varsinkin jos on vielä sen verran ihminen eikä robotti, että kuvittelee tilanteen oikeaan elämään. Ja se minkä media unohti asiaa kauhistellessaan mainita on, että koko kyseisen kappaleen peliä voi ohittaa kahdella napin painalluksella ja jo ennen kyseistä kappaletta tulee varoitukset mahdollisesti shokeeraavasta sisällöstä ja mahdollisuus ohittaa koko kappale. Ja mitä nyt pelissä tuhotaan kokonaisia kaupunkeja ohjuksilla sekä soditaan venäläisiä vastaan USA:n maaperällä. Mutta sota, pöh! Sitähän on nähty peleissä jo iät ja ajat? Pelien ero elokuviin on tietysti se, että pelaaja on yleensä aktiivinen vaikuttaja; se jokin mikä saa asiat tapahtumaan. Elokuvissa ollaan vain passiivisena seuraajana, pois lukien ne mestarit jotka huutelevat näyttelijöille kommentteja ja ohjeita kesken elokuvan.

Jos The Äiti on lukenut pelkästään valtamediassa olevia peliuutisia, niin eiväthän ne yleensä muuta koskekaan kuin jotakin edellä mainitun kaltaista shokeeraavaa kohtausta tai jotain muuta skandaalia, joita sitten kauhistellaan jopa uutisissa. Ei ole tehty pienintäkään elettä sen eteen, että olisi otettu asiasta lisää selkoa, selvitetty taustoja tai luettu pelilehtien/alan uutisia ja havaittu, että pelithän ovat paljon muutakin. Shokeeravat uutisethan tunnetusti saavat huomiota, joten miksipä setviä sen enempää? Räiskintäpelit ovat vain yksi genre eikä koko pelialaa voi mitenkään korvamerkitä niiden perusteella. Ja useimmat räiskintäpelit kun ovat varsin keskivertoja jos sitäkään, niin sitä suuremmalla syyllä en tekisi linjauksia koko pelialasta ja pelaajista niiden perusteella. Pelejä löytyy niin laidasta laitaan ja sanoisin että monet pelit ovat jopa suorastaan taidetta.

Lähestymistapa

Minulle on useampaankin otteeseen sanottu pelaamisesta ja pelikulttuurista, että niitä on vaikea lähestyä ja ettei peli-lehtiä ja -blogeja kuulemma pysty helpolla ymmärtämään jos ei ole vihkiytynyt aihealueeseen. Oma ratkaisuni tähän olisi siinä tapauksessa perehtyä aiheeseen enemmän hankkimalla tietoa verkosta ja pelaajilta. Ei pidä pelätä kysyä ja kommentoida.

Mikä karkottaa pelikulttuurin parista ne ihmiset jotka eivät siihen ole aiemmin sen enempää tutustuneet? Johtuuko se slangista? Viittauksista menneisiin julkaisuihin? Peliblogaajan huonosta ulosannista?

Pelinkehittäjän näkökulma

Suuntaa selaimesi kohti YouTubea jaDaniel Floydin videoita. Miehen videoilla on aivan kertakaikkiaan mahtavaa asiaa peleistä, pelaajista ja pelikulttuurista. Ja siitä miten edellämainittuihin suhtaudutaan.

Erityisesti hänen videonsa pelien moraalisista valinnoista, miksi naiset eivät kiinnosta pelaamisesta kuten miehet ja kuinka pelaajien tulisi puolustaa omaa harrastustaan valtavirran (väärinymmärryksien ja tietämättömyyden aiheuttamilta) syytöksiltä.

Ja erityisesti viimeisenä mainittuun haluan kantaa oman korteni kekoon.  Pelit ovat "nuori" media, nehän kehitettiin alulle vasta 1962 ja nykyinen pelibuumi iski vasta 90-luvun lopulla. Tämä aiheuttaa sen, ettei valtavirta ota niitä vakavasti. Ne ovat lasten leikkejä joissa ei saisi olla mitään arkaluontoista? Kuten Daniel Floyd sanoo videossaan, leffoissa on tutkittu ihmismielen pimeimmät sopukat jo ajat sitten, niissä on käsitelty seksuaalisuutta ja niisä on käsitelty sotaa, vainoja ja jotakuinkin kaikkea mitä ihmishistoriassa on jo tapahtunut tai epäillään tapahtuvan. Toivotaan että tämä nyt on vain asennekysymys ja että sen muutokseen ei menisi liian pitkä aika. Sopii muistaa, että erinäisistä leffoistakin on vielä kukkahattutätejä itkemässä milloin mistäkin...

Pelaajan päiväkirja, osa N

Työmatkani kuljen metrolla ja sen ajan joka matkaan kuluu, kulutan yleensä PSP:lläni. Tämä saa kanssamatkustajissa toisinaan omasta näkökulmastani katsoen hassuja reaktioita aikaan. Pari esimerkkiä seuraa. Ja selventääkseni, käytän noice cancellation -kuulokkeita, jotta saan pelin äänimaailmasta mahdollisimman hyvin selvää ja kaiken irti. Miksi pitäisi kuulla metron hälinä? Olen myös pistänyt merkille, että en ole tähän päivään mennessä huomannut kenenkään muun käsissä käsikonsolia metrossa, busseissa kylläkin.

Skenaario 1: Ilta, metro on melko täynnä syystä tai toisesta. Viereen istahtaa maistissa oleva yli 40-vuotias mies. Alkaa kysellä mitä kännykkää käyttelen. En ilmeisesti ensin kuullut kysymystä, koska kuulemaani kysymystä saatteli parit kirosanat ja aggressiivinen sävy. Ilmoitan pelaavani PSP:llä ja odotan tuleeko lisää kysymyksiä. Juuri kun saan luurit takaisin päähän, mies kysyy mikä helvetti se oikein on ja paljonko semmoinen lelu maksaa. En yleensä jaksa alkaa leikkiä hintavertailuautomaattia, saati puhua tavaroideni arvosta, mutta jostain syystä kerron paljonko laite maksoi ostettaessa Euroopan julkaisun yhteydessä. Takaisin saan ihmettelyä miten joku voi kusta niin paljon rahaa "turhuuksiin". Vastaan vain, että mieluummin pistän rahansi johonkin pysyvään ja arvonsa jotenkin säilyttävään asiaan kuin viinaan ja viittaan miehen viinapulloon. Palaan pelini pariin ja mies häipyy häiritsemään seuraavaa kanssamatkustajaa.

Skenaario 2: Aamu, metrossa on paljon työ- ja koulumatkalaisia. Edessäni istuu pari teinityttöä. Vaikutelma on etteivät likat ole eläessään nostaneet ohjainta käsiinsä. Kuulokkeista on paristot loppu, joten äänet kuuluvat läpi ja vaikutelma osoittautuu ainakin siltä osin todeksi; tytöt eivät taida olla pelien suurkuluttajia. "Siis, niinku, vittu mite nörttii pelaa jotai pelei hei?" Hihittelyä ja päivittelyä oman luokkansa "nörteistä" pelaajista. Hymyilen ja sanon ääneen "kokeilisitte joskus itsekin, saattaisitte yllättyä". Tytöillä selvä "hups, sehän kuuli mitä sanoin" -ilme ja pikainen poistuminen toiselle penkkiriville.

Skenaario 3: Iltapäivä, bussissa tällä kertaa. Takana istuva jätkä sanoo kaverilleen pelin nimen jota pelaan. Toinen koputtaa olkaan ja pyytää anteeksi että häiritsee. Kyselee pelistä ja koneesta: mistä hankittu ja tiedänkö hyviä kauppoja mistä pelejä hankkia, jne. Pelit jää sikseen loppumatkan ajaksi kun aika kuluu jutellessa peleistä.

Skenaario 4: Iltapäivä, metrossa on tavallinen iltapäivän semi-ruuhka. Ennen kuin kerkeän saada luurit korville, kuulen kuinka joku täti sanoo toiselle ostaneensa samanlaisen koneen pojalleen kuin minkä minä juuri kaivoin repustani.

Voisihan näitä jatkaa vaikka maailman tappiin asti, mutta yleinen ilmapiiri tuntuisi olevan kummastus. Varsinkin vanhempien ihmisten ollessa kyseessä siihen voi liittyä myös hienoinen vieroksunta. Epäilisin näiden asioiden johtuvan siitä, ettei ole minkäänlaista kosketusta siihen pelaajan arkeen joka minulla on. Pelit eivät ole tuttuja, niitä pidetään lapsellisina ja niiden ilmeisesti pitäisi pysyä tiukasti olohuoneessa. Hyvä kuitenkin muistaa, että suurin pelaava ikäryhmä on 20-30 -vuotiaat miehet! Ja veikkaisin tämän saman ryhmän olevan myös varsin kiinnostunut erilaisista teknologioista ja mobiililaitteet nyt varsinkin ovat nykypäivää.

Jiggling for great justice

Team Ninja on pelikehittäjäporukka sellaisten mestariteosten takana kuten Dead or Alivet ja Ninja Gaidenit. Molemmat ovat kieltämättä hyviä pelisarjoja, mutta molemmat tunnetaan myös varsin hyvin varustelluista naishahmoista ja siitä valtavasta huolellisuudesta jolla ne on mallinnettu jopa polkemaan fysiikan lakeja. Ihan vähän vain.

Nyt kyseinen porukka on väsännyt uusimman Metroid -sarjan tuotoksen ja pisti hieman mietityttämään onko alkuperäistä Metroid-saagaa onnistuttu kunnioittamaan asianmukaisella tavalla. Onneksi Samus on kuitenkin aiemminkin esiintynyt 3D-muodossa useammassa pelissä, joten niiltä osin "varustusta" on paha lähteä enää muuttamaan Dead or Alive -linjalle tässä vaiheessa, mikä taas tarkoittaa että pelimekaniikkaan on voitu ehkä jopa kiinnittää huomiota. Toisaalta Team Ninja ja erityisesti Tomonobu Itagakin ollessa kyseessä, ei ikinä voi olla varma.

Ei sillä etteikö silmäkarkki olisi mukava asia, mutta jääkööt se DoD biitsipeleihin

Loppuvuoden peliruuhka

Loppuvuodeksi tai vähintään alkusyksyksi on luvassa paljon puuhailtavaa ainakin konsoleilla. Heti syyskuun alussa kauppoihin ilmestyvät Front Mission Evolved ja Metroid Other M, molemmat klassisten pelisarjojen uusimmat tulokkaat. Crysis 2 pitäisi saapua kauppoihin joulukuussa ja loppuvuodeksi on povattu myös World of Warcraftin uusinta lisäosaa Cataclysmiä sekä Fallout: New Vegasia. Lisäksi elokuun lopulla kaupoista löytyy Mafia 2.

Kiirettä pitää pelaavalla...

Huoltokatko

Kesälomien jälkeen tietokoneen virtalähde sanoutui irti kipinöiden kera ja siitä pitäen se on kiltisti odotellut jo toista viikkoa uutta virtalähdettä. Ensin piti kartoittaa mikä olisi sopiva virtalähde. Sellaisen viimein löydyttyä, hinnalla joka ei pakota velkavankeuteen, piti vääntäytyä Arabianrannan Jimm's PC-Storeen poimimaan laitos mukaan. Laitos sen vuoksi, että uusi virtalähde on tehokkaampi kuin vanha ja ilmeisesti vuorattu sementillä, sen verran painoa siitä löytyy. Asiakaspalvelu oli hyvää ja asiantuntevaa kuten aina, joskin tämä näkyy jonotuksena kun jokaista asiakasta palvellaan perusteellisesti. Tiskin takana seisonut jätkä varoitti vielä ennen lähtöäni, että virtalähteen vaihdon yhteydessä voi olla hyvä vaihtaa piuhat, koska eri valmistajien johdoilla kikkailu voi huonoimmassa tapauksessa käräyttää emolevyn.

Tästä ei ollut huolta kun kotona huomasin että vanhan virtalähteen taipuisat ja pirun hyvälaatuiset johdot eivät käyneetkään uuteen virtalähteeseen ja jouduin turvautumaan uuden mukana tulleisiin muovipäällysteisiin bulkkijohtoihin. Tämä taas johti koko illan mittaiseen kiroilusessioon, mutta nyt on PC taas kuosissa ja toimii!

Ja totta kai samalla törmäsi kaikkeen muuhun kivaan ja hienoon mitä olisi kiva lätkäistä kopan sisään...

Reissun päällä

Parin viikon reissun Skotlantiin voisi luulla olevan erinomainen tilaisuus syventyä PSP:n pelikirjastoon uudella antaumuksella, mutta kun koko laite piti jättää kotiin reissun luonteen vuoksi, jäi käteen vain se mitä pelilehdistöllä oli tarjota sillä hetkellä.

E3 oli esillä jokaisessa julkaisussa, kuinkas muuten. En ole itse koskaan ollut mikään kauhean suuri E3 "uutisten ja paljastusten" fani. Mieluummin odotan siihen asti, että peli oikeasti on julkaistu tai viittä vaille valmis ja siinä vaiheessa alan innostua. Poikkeuksia sääntöön toki löytyy, mutta E3:ssa tunnutaan aina luvattavan liikoja. Spekulointi siitä mitä siellä paljastetaan julkaistavaksi ei nappaa.

E3 sikseen, totesin suomalaisen pelilehdistön olevan maailman mittakaavalla aivan omaa, suorastaan loistavaa luokkaansa. Olen kolmen suomalaisen pelilehden tilaaja/säännöllinen lukija ja ostan usein paria muuta ulkomaista julkaisua. Suomalaiset pelilehdet tuntuvat olevan lahjomattomampia ja ne tuntuvat sitä myöten luotettavimmilta ja objektiivisemmilta. Ja mainoksia ainakin on pari sataa sivua vähemmän kuin ulkomaisissa julkaisuissa!

Demon's Souls

Brutaalin vaikeaa roolipelaamista tässä onkin odoteltu! Oblivionin sekä Falloutit kyllä saa haastaviksi, mutta tämä peli on sitä jo ihan lähtökohtaisesti. Atluksen julkaisema ja FROM Softwaren kehittämä Demon's Souls saapui vihdoin ja viimein Eurooppaan ja tietysti se piti käydä noukkimassa talteen. Euroopassa julkaistaan vain ja ainoastaan Black Phantom Edition, eli mukana tulee strategiaopas, soundtrack ja taidekirja. Hintansa arvoinen, siitä huolimatta.

Peli on niin mainio, että eräs ystäväni on kehottanut minua hankkimaan sen jo Japanin julkaisun yhteydestä lähtien ja hän omistaa kaikki 3 eri versiota pelistä! Ja kaiken rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että mahtavan tunnelmallinen ja brutaali pelimaailma odottaa Demon's Soulsin pelaajaa. Ensimmäisten tuntien lukuisat kuolemat voivatkin alkuun lannistaa, mutta jostain syystä pelin pariin palaa siitä huolimatta ja vaikka haastetta löytyy kaikki kuolemat johtuvat aina pelaajan varomattomuudesta tai virheestä, ei siitä että peli olisi suunniteltu huonosti tai huijaisi. Ei sillä että peli helpottuisi yhtään myöhemmissäkään vaiheissa, mutta ainakin itse opin olemaan varovainen ja olemaan ryntäämättä pimeisiin tunneleihin tai edes nurkan taakse jos en tiedä tasan tarkkaan mikä siellä odottaa. Kannattaa myös huomata, että todellisen roolipelin tavoin hahmokehitys on täysin avoin ja tehdyt ratkaisut oikeasti näkyvät maailmassa ja muuttavat sitä.

Fallout 2:n patchaaminen

Huh huh, melkoinen urakka saada vanha peli toimivaksi nykykoneilla. Listasin parit parhaat lisäosat ja patchit, sekä järjestyksen jossa ne kannattaa koneen asentaa. Linkit myös toimitettu.

1. Fallout 2 Official UK 1.02 patch - päivitä varmuuden vuoksi viimeisimpään viralliseen versioon
2. Fallout 2 Restoration Project installer version - Viimeisin versio taitaa olla 2.02D, mutta linkki kyllä ohjaa viimeisimmän version lataukseen!
3. Sfall - Asenna tämä modi, jotta voit pelata ikkunassa ja isommilla grafiikoilla jos niin haluat.

Muista lukea ReadMe:t jokaisesta, niissä on tällä kertaa oikeasti paljon hyvää infoa!

Vagrant Story

Kesällä pelien julkaisutahti on hidasta, joten lomilla on hyvin aikaa syventyä peleihin joiden pelaaminen jäi aikanaan kesken tai peleihin joita ei ole kerennyt vielä edes aloittaa. Kaivoin laatikoiden kätköistä Vagrant Storyn: pelin jonka pelasin aikoinaan pariin kertaan läpi, mutta sitten jätin sikseen. "Pariin kertaan läpi" sen vuoksi, että jokainen läpi peluu kerta oli hieman erilainen ja aiempi läpäisy vaadittiin, jotta uudet alueet sai auki.

Monikohan tämänkään Square Enixin helmen tietää tai muistaa? Taistelusysteemi oli ja on edelleen ihan omaa luokkaansa ja vieläpä hyvällä tavalla, esineiden luominen on innovatiivista ja peli on PSX-peliksi todella kauniisti ja tyylikkäästi tehty. Tarinakin on kerrankin järkevä ainakin niissä puitteissa mitä japsiroolipelissä voi olla.

Toinen ydinlaskeuma

Taas kerran iski se vanha ja tuttu tunne: pitäisi päästä pelaamaan Fallout 2:sta! Vuoden 1997 paras peli ja siitä pitäen tähän päivään asti yksi parhaista peleistä ikinä. En tiedä heruuko lisäpisteitä siitä, että pidin ensimmäisestä Falloutista niin paljon vai onko kyse nostalgian kultaamista muistoista. Paha sanoa, sillä Fallout 2 on reilusti parempi kuin ensimmäinen osa ja nostalgiasta on sinällään vaikea puhua kun pelin pelaa läpi vähintään kerran vuodessa.

Kyllä, se on vain niin hyvä. Ja kyllä, pidän silti Fallout 3:sta vaikka se poikkeaakin niin paljon edeltäjistään.

Ei-pelaajat

Miten ja millä termeillä pitäisi puhua heille peleistä, jotka eivät pelaa? Peliharrastusta koko ikänsä kuluttaneena erilaisia termejä ja ilmaisuja pitää varsin itsestään selvyytenä eikä niitä hoksaa kyllä aina itse suomentaa heille, joille pelikulttuuri ei ole niin tuttu. Eivät kyllä aina tajua hekään pyytää sanomaan asiaa selkokielellä.

Mietin kovasti millä ei-pelaajat saisi koneiden ääreen kokeilemaan erilaisia pelejä. Samaa miettivät varmasti pelifirmat ja jos sen kultaisen säännön jostain keksisi, olisi se varsinainen rahasampo. Mutta ajattelen nyt lähinnä sellaista skenaariota, jossa haastaisin esimerkiksi epäpelaaja vanhempani kokeilemaan muutamaa peliä per genre per viikko. He ovat sitä sukupolvea, jossa kasvettiin aikuisiksi ilman elektronista ja digitaalista viihdettä, joten pelit ovat varsin tuntematon ala viihdemaailmaa ja epäilen vahvasti, että esimerkiksi isäni mielessä pelit ovat edelleen sitä ärsyttävää 8-bittisen piippausta ja sen mukaista grafiikkaa mitä hän aikoinaan näki kun vielä pidin perheen yhteistä telkkaria vallassani. Puhumattakaan siitä, että "pelithän ovat ajan tuhlausta". Noh, jos katsoo päivässä sen 1.5h telkkaria, niin eikö saman ajan voisi myös käyttää yhtä hyvin pelaamalla, n'est-ce pas? Pelaamisessa on mukana osallistumisen ja onnistumisen riemu!

Sulkualueen seikkailijoille

Palaan taas yhteen suosikkiaiheistani, eli pelien modaamiseen. Käsittelin asiaa melko paljon huhtikuussa kun Oblivionin modaaminen vei mukanaan. Nyt PC:lleni eksyi S.T.A.L.K.E.R.-pelit Shadow of Chernobyl ja Clear Sky, koska ajattelin verestää muistoja ennen kuin asennan koneeseen sarjan uusimman julkaisun Call of Pripyatin. Ja kuinka ollakaan, taas vierähti pari iltaa siinä kun väänsin erinäisiä modeja parantamaan alkuperäistä tuotosta.

Lyhyestä virsi kaunis. Tarvitset oikeastaan vain nämä: Shadow of Chernobyliin Oblivion Lost ja Clear Skyta varten Clear Sky Complete.

Tarkka kuvaus

Scott Ramsoomair ei ehkä tarkoita vain Final Fantasy 13:sta tällä sarjakuvallaan, mutta se oli ehdottomasti ensimmäisenä mielessä...

Voisi varmaankin listata sen jo tässä vaiheessa Vuoden Pahimmaksi Pettymykseksi. Square-Enix, mitä menitkään tekemään!

Roolipelit

Aikoimukseni oli väsätä lista Final Fantasy -peleistä ja siitä millä koneilla ja monestiko ne on tullut tahkottua läpi. Sanottakoon vain, että kaikki on tullut pelattua läpi, tosin muutamassa tapauksessa olen joutunut turvautumaan emulaattoriin tai uusintajulkaisuun eri konsolialustalla kuin mille peli alunperin oli julkaistu.

Tästä aloin pohtia mikä tekee Final Fantasy -sarjasta varsinaisesti roolipelin. Rakastan kyllä kyseistä sarjaa, mutta kategorioisin sen mieluummin jonnekin toimintaseikkailun ja hahmonkehitys-simulaattorin välille. Ei niissä juuri roolia pääse pelaamaan. Hahmot ovat aina samat, niiden luonteeseen ei voi vaikuttaa ja roolipelin leima tulee vain siitä, että hahmojen kyvyt kasvavat pelin edetessä kunhan torppaa tarpeeksi vihulaisia. Ja uusimmassa Final Fantasyssa sitä hahmonkehitystä ei ole edes sitäkään vähää - puhumattakaan valinnanvarasta yhtään missään asiassa.

Ja valinnanvara on juuri se mitä roolipeleiltä haen. Roolipeli on muutakin kuin kykyjen maksimointia! Ja mörppääjät pitää turvan kiinni siellä takarivissä! Mallikkain esimerkki "oikeasta" roolipelistä on iki-ihana Fallout 2. Voit pelaa juuri sellaista hahmoa kuin haluat, voit tehdä melkein mitä haluat (pelimekaniikan rajoissa tietty).

Pöytäroolipelithän ovat se "jalostunein" muoto, koska niihinhän tietokone- ja konsoliropet perustuvat. On luonnollista ettei tietokonepelissä voi saada samanlaista interaktiivisuutta aikaan - toisaalta jos pöytäropen pelinjohtaja on huono, tietokone- ja konsoliropet voivat olla jopa sallivampia ja interaktiivisempia - mutta siihen voi aina pyrkiä ja siinä voi onnistua tietyin astein.

Hyvät pelinkehittäjät, palauttakaa vapauden tunne roolipeleihin, pitäkää mahdollisimman monipuolinen hahmonkehitys mukana ja älkää aliarvioiko pelaajia. Tutoriaalien pitää olla vapaaehtoisia, kiitos.

Bayonetta

Bayonettan kamerakulmat todella ovat tätä luokkaa...

Eri maailmat

Selailin Stolen Pixelsin arkistoja läpi ja satuin törmäämään tähän kuvaan ja erityisesti kiinnitin huomiota sen kolmanteen paneeliin. Olen monesti miettinyt samaa, että lakeja peleistä ja teknologiasta tehtailevat ihmiset, jotka ovat suorastaan valovuosien päässä siitä, että ylipäänsä tajuaisivat niistä yhtään mitään saati olisivat oikeasti paneutuneet näihin aiheisiin. Aikamoinen epäkohta.

Roikale rellestää taas

Joulukuusta maaliskuuhun asti kesti WoW taukoni. Iski täydellinen kyllästyminen Blizzardin tapaan viedä peliä eteenpäin ja hoitaa nk. itemisaatiota, eli tapaa jolla uusia tavaroita tipahtelee pelihahmolle.

Tässä joulu-maaliskuu välissä kerkesi kotiserverimme kokea ison mullistuksen kun se muuttui PvP serveristä PvE:ksi, minkä johdosta serverin populaatio koki roiman notkahduksen kun porukka siirsi hahmojaan ilmaiseksi toisille servereille. Syy tähän ei ole vieläkään minulle ihan selvä. Suurin suomalainen kilta, Sisu, pysyi serverillä.

Muuten ei ole mikään muuttunut ja nyt kun killastani Lords of Chaosistakin suurin osa siirtyi muihin maisemiin on pelaaminen WoWissa kulminoitunut lähinnä päivittäisen sattumanvaraisen tyrmän koluamiseen ja saavutusten metsästämiseen. Saa nähdä mitä todennäköisesti syksyllä ilmestyvä uusi lisäosa Cataclysm tuo tullessaan. Ainakin ihan liian pienen tasokaton nousun...

Nostalgia trippi, osa X

Jännistä asioista peliaiheiset nostalgiatripitkin alkaa. Kuulin aamulla Smashing Pumpkinsia radiosta, mikä omalla kohdallani on välitön ja kokonaisvaltainen nostalgiatrippi lukioaikoihini. Tuli mieleen vanhat kaverit ja kaikki mitä silloin touhuttiin. Yhtenä niistä asioista tuli mieleen myös se apatia ja toimettomuus joka seurasi kirjoituksia ja ylioppilaskesää: lorvailtiin jonkun luona, kuunneltiin Smashing Pumpkinsia ja parannettiin maailmaa puheilla samalla kun joku pelaili jotain konsolia ja muut katsoi vierestä.

We've come a long way, baby. Lähinnä siinä, että nyt jokainen istuu nyt omassa asunnossaan, suuret ajatukset vaihdetaan Ventrilon tai muun puheohjelman kautta ja jollain saattaa joku jopa katsoa olan yli mitä ruudulla nyt tapahtuu. Ihan yhtä apaattisia ja toimettomia ollaan edelleen?

Resonance of Fate

Chapter 6 ajettu nyt loppuun ja peli on muuttunut helpommaksi kun taistelusysteemiin pääsi kunnolla sisään, sai aseisiin asialliset päivitykset ja keksin miten rahaa saa tahkottua ilman ongelmia. Pelissä löytyy "glass shard" ja "iron scrap" nimisiä esineitä. Näitä voi myös ostaa 150r ja 200r hintaan kauppiaalta joka löytyy Waterless Bridgeltä. Näistä aineksista ja 3000r maksulla saa aikaan Combat Scope Betoja. Nämä voi kuitenkin myydä 750r voitolla takaisin mille tahansa vendorille. Rahasta ei siis ole enää pulaa...

tri-ACE

Kehitystiimi tri-ACE julkaisi vasta uutukaisensa Segan kautta; Resonance of Fate on valtavirrasta poikkeava, todella omaperäinen ja vaikeustasoltaan musertava JRPG (japanilaiseen tyyliin tehty roolipeli). Edelleen on lämpimät muistot tri-ACEn useista aiemmista peliprojekteista, kirkkaimpana tähtenä omissa muistoissani juurikin tähtimeri, Star Ocean: The Second Story PSX:lle.

Resonance of Fate on typerästä nimestään huolimatta ainakin ensikosketuksella (muutama chapteri parista kymmenestä takana) erittäin mielenkiintoinen peli, jossa syvyyttä riittää ja oppimiskäyrä on korkea. Turpaan tulee paljon ja usein jos ei viitsi paneutua taistelusysteemin hienouksiin, aseiden kustoimointiin ja sivutehtävien koluamiseen. Hahmot ovat tavanomaista japsirope tasoa ja käsikirjoitus ainakin vielä toistaiseksi samaa luokkaa, mutta itse olen oppinut pitämään molemmista aspekteista, ikään kuin söpöistä mutta vähän hölmöistä koiranpennuista.

Resonance of Faten arvostelut eivät tee oikeutta pelille ja sen huomaa myös monien pelisivustojen tarjoamasta palvelusta jossa näkee pelikriitikon antamat pisteet sekä keskiarvon pelaajien antamista pisteistä. Jälkimmäinen keskiarvo on poikkeuksetta ollut 1-10 asteikolla olevilla arvosteluilla 1-1.5 pistettä korkeampi kun peliarvostelijan pisteet ovat siinä 7-8 sektorilla.

Pongista Modern Warfareen

Pelejä 37:n vuoden ajalta. Ajatella, että olen pelannut noista kaikkia paitsi Dig Dugia ja itse olen 26-vuotias...

Tarinoita Oblivionista

Eilen pelihahmostani tuli Areenan Grand-Champion, minkä johdosta seuraani lyöttäytyi uskollinen ja ihaileva fani, joka on ennen kaikkea ehdottoman luottavainen. Seuraavan viiden minuutin sisään tämä fani löydetään kuolleena pimeästä ja tyhjästä vartiotornista ja pelihahmoni on kutsuttu sisään Dark Brotherhoodin salamurhaajien kiltaan, missä pelihahmoani onnitellaan hienosta tikarinkäsittelystä...

M-O-D

Tästä tulee pitkä sepustus... lukee ken jaksaa.

Modit, nuo pelitaivaan kummajaiset, ovat lisäkilkkeitä peliin, joita yleensä väsäävät varsin vannoutuneet fanit. Modien avulla voi peliin tuoda uusia asioita, parantaa vanhoja ja suorastaan sutkata kuin sika, jos niin haluaa. Modeja voisi verrata siihen, jos autoon vaihtaisi erilaisen vaihdekepin, rallipolkimet ja laittaisi uuden metallinhohtovärin pintaan. Modit ovat myöskin pääasiassa vain PC-pelaajien herkkua tai kauhua, riippuu miten asiaa katsoo...

Modit voivat olla kauhua siinä mielessä, että joutuu käyttämän tuntitolkulla aikaa sopivien modien etsimiseen, asentamiseen ja säätämiseen kun on jo hankkinut isolla rahalla alkuperäisen pelin? Onko pelin julkaisija laiska ja haluaa pistää fanilauman tekemään työt puolestaan ja näin ollen tarjoaa modaustyökalut käyttöön? Miksi pitäisi mokomat edes asentaa? Mahdollisesti siksi, että alkuperäinen peli on julkaistu keskeneräisenä tai bugisena, joten modeilla koitetaan paikata näitä asioita tai ehkä modeja tekevät ja asentavat ne jotka haluavat huijata asettamalla pelimaailmaan jonkin maailmanlopun aseen joka tekee selvää mistä tahansa kertaheitoilla? Jokseenkin kyynisenä pitkän linjan pelimaakarina sanoisin kauhu-puolessakin olevan perää: laitetaan apinat töihin palkatta korjailemaan virheitä joihin ei ollut aikaa tai jaksamista pelin kehityksen yhteydessä.

Herkkua modit ovat siinä mielessä, että niiden kautta faniyhteisö voi luoda paljon - ja tarkoitan todella paljon - uutta materiaalia peliin: seikkailuja, varusteita, kumppaneita, grafiikkapäivityksiä, bugien poistoa. Koko lista olisi varsin pitkä. Konsolille kun ostat pelin, sanotaan vaikka Bethesda Softworksin valmistaman, se on siinä ja olet täysin riippuvainen tekijätiimistä koska bugit korjataan ja lisää pelattavaa tulee markkinoille - hintalapulla varustettuna, totta kai. Bethesda Softworks onkin mainio esimerkki pelifirmasta, joka antaa peliyhteisölle vapaat kädet muokata alkuperäistä peliä haluamaansa suuntaan. Toisaalta, tämän avulla heidän ei itse tarvitse vaivautua. Mutta vaikka virallisia työkaluja ei olisikaan, aina modi-yhteisö keksii keinot.

Mistä tuli mieleeni puhua modeista? Löysin jokin aikaa sitten tarjouslaarista Game Of The Year -version Oblivionista, tuosta modikulttuurin yhdestä jalokivestä, ja siitähän seurasi ankara usean tunnin kahlailu TESnexuksessa, modien latailu, asennus ja hienosäätö. TOP100-lista auttaa kummasti erottelemaan jyvät akanoista ja ehkä vielä innostun itsekin listaamaan tähän parhaaksi havaitsemani modit Oblivioniin ja Fallout 3:een. Mutta nytpä on vanha peli jossa on korkea resoluutioinen pelimaailma ja pelihahmo, ihan miljoona uutta ja paranneltua vaatetta, hiusmallia, silmää, vartaloa, asetta ja panssaria virtuaalipaperinuken päälle pantavaksi sekä paljon uutta ja hienoa tutkittavaa peruspelin lisäksi! Puhumattakaan siitä, että peruspelin ongelmia ei enää ole, kiitos epävirallisten bugikorjausten joita pelintekijöiden valmistama v1.2 korjauspäivityskään ei poistanut.

Muita pelejä jotka joka kerta asentaessani joutuvat modeilla parantelun kohteeksi ovat Morrowind, Fallout 3, S.T.A.L.K.E.R, Diablo 2 ja WoW. Onneksi on muistanut pitää modipaketeista kopiot ulkoisella kovalevyllä ja hyvien modienhallintatyökalujen avulla ne saa pidettyä päivitettynä.

Roolipelaaja

Olen ennen kaikkea roolipelaaja.

Japanilaisia konsoliropeja kuluu, mutta nykyään yhä vähenemissä määrin. Länsimaista ropea kulutan vähintään yhtä paljon, jos en sitten nykyään jo enemmän kuin japsityylisiä. Näiden lisäksi kulutan istumalihaksiani pen&paper roolipelien parissa. Kyllä, juuri niiden roolipelien parissa joita pelattiin ennen kuin jokaisessa kodissa oli tietokone ja grafiikat oli sitä mitä päänsä sisällä keksi luoda tai sitten tinasotilaina pöydällä. Päätelleen siitä huikeasta valikoimasta mikä Helsingin Fantasiapelien liikkeen hyllyissä on esillä, voisi olettaa että vanhat roolipelit ovat edelleen kovaa kamaa myös muidenkin mielestä.

Valitettavan usein nakittaudun itse PJ:n (epä)kiitolliseen tehtävään. Eihän siinä ole sitä samaa hohtoa kuin ohjastaa ikiomaa ja "rakasta" hahmoa, joka kuitenkin heitetään vaaroihin ilman sen kummempaa pohdintaa hyvän ja huonon idean välillä, jonka jälkeen whinetään hahmo takaisin henkiin kun PJ:n pelaama superkökkögoblini tempaiseekin kriittisen iskun suoraan vasempaan silmään männynkävyllä ja pelihahmon henki poistui takavasemmalta moikkaan esi-isiään pari kierrosta aiemmin. Mutta saapahan PJ:nä pelata ihan hitosti useampaa roolia ja - henkilöstä riippuen - vääntää pelimaailman lakeja sen mukaan miten haluaa NPC-hahmojen pysyvän hengissä. Eihän samanlaista "oikeaa" roolipelaamista millään voi sellaisenaan siirtää tietokonepeleihin, mutta pirun hyviä yrityksiä (ja onnistumisia) on ollut, parhaimpana esimerkkinä vaikkapa Fallout 2.

Nyt on pelattavana vanha kunnon Warhammer FRP. Kyseessä on tosin sen 2. painos, joten en tiedä voiko puhua ainakaan vanhasta. Kunnon rope se kuitenkin on, toisin kuin sen kolmas laitos, jonka voisin tuikata tuleen kuin Sigmarin witch hunter tuikkaa kylmästi tuleen Slaaneshin palvojan. Heh heh, sanaleikki. Get it?

1080p

Taloon tuli LG:n 42" LCD telkkari ja sen kyllä huomaa kuvan laadussa. Vanha telkkari oli Panasonicin 28" kuvaputkitöllötin; sinällään vieläkin aivan hyvä TV, mutta ero kuvan laadussa verrattuna Full HD telkkariin on niin suuri, että PS3-pelit tuntuvat olevan kuin pelaisi uudella konsolilla. Voisikin sanoa, että kuvaputkitelkun kanssa pelaaminen PS3:lla on enemmänkin pelaamista PS2.5:llä...

Saa sitä puusilmäkin nauttia jos siihen on mahdollisuus!

Kolmastoista fantasia

FF XIII arvosteluissa on useissa tapauksissa noussut esille kuinka lineaarinen kyseinen peli on ainakin ensimmäisten 25 tunnin ajan. Toiset ovat pitäneet tästä, toiset taas eivät. Itse muistan hyvin kuinka FF X oli alkuun hyvinkin lineaarista putkijuoksua hyvinkin pitkään. Silti peli oli todella nautittava ja loppupuolella avautunut pelimaailma sopi omaan pelityyliini. Odotan samaa XIII inkarnaatiolta.

Valituksen aihettakin kyllä löytyy. Miksi, oi miksi, peliin piti tunkea taas vaihteeksi se hyper-rasittava teinityttö, joka ei osaa olla sekuntiakaan aloillaan, laukoo niin kaameita reploja että ihan nolottaa ja joka on kaiken lisäksi tällä kertaa on iloinen sekoitus Selphietä ja Rikkua potenssiin kaksi. Ääninäyttelijäksi vielä sopivan rasittava kimittäjä (joka luonnollisesti juontaa koko hemmetin pelin) ja liikemallinnus on haettu muotista "super ADHD".

Lightning on kuin naispuolinen Cloud. Se taas pelastaa about kaiken.

PS: GameStop oli sitten mennyt tekemään FF XIII Collector's Edition varaukseni Xbox360:lle, joten piti tyytyä tavalliseen versioon pelistä. Fanboy needs his extra content!

Olipa taas skandaalin aihetta...

Mass Effect kuohutti aikanaan kukkahattutätirintamaa sisältämällä (gasp!) seksikohtauksen, jossa oli vieläpä mahdollista että osapuolet ovat samaa sukupuolta. Huvittavaa sinällään, koska esimerkiksi leffoissahan ei ole koskaan seksikohtauksia ja tällä kyseisellä pelillähän ei sattumoisin ollut sitä K18 ikärajalätkää? Puhumattakaan siitä, että koko kohtauksen suurinta antia taisi olla puolikkaan pakaran näkyminen kaiken kaikkiaan erittäin hyvällä maulla toteutetussa kohtauksessa. Kyseessä ei nyt kuitenkaan ollut mikään GTA-tyylinen nk. "hot coffee" tapaus jossa koko akti hoidetaan nappeja painelemalla. Enemmän taisi olla kukkahattuilijoilla pullakahvit väärässä kurkussa vain sen vuoksi, että pelissä on seksikohtaus ja vieläpä samaa sukupuolta olevien välillä, koska pelithän ova lapsellisia ja niitä eivät pelaa kuin lapset ja näin ollen on täysin epäsiveellistä ja kamalaa ja moraalitonta laittaa siihen pimpelipompeli-peliin jotain sen kaltaista! Mitä nyt tosiaan peli on K18 ikärajamerkinnällä varustettu ja tutkimuksien mukaan suurin pelaava ikäluokka on 25-30 -vuotiaat miehet. Tässä vaiheessa kaikki kukkahattutädit voivat pudottaa monokkelinsa martinilasiinsa ja yskäistä "I say"!

Toki kakkos massikseen piti tuoda mukaan ihmissuhdekuviot ja niihin liittyvät intiimimmät puuhat. Tällä kertaa ihoa ei näy edes sen vertaa ja kukkahattutätejä pelästyneenä porukkana Bioware totesi, että tällä kertaa tytöt eivät saa tykätä toisistaan ihan niin paljoa. Aina ei voi voittaa.

Massaa ja mättöä

Se olisi sitten Mass Effect 2:n, Bayonettan ja Demon's Soulin aika!

Mass Effect 2:n kanssa minulla on pieni dilemma. Pelin on kehittänyt yksi suosikkipelitaloistani eli Bioware, mutta  toisaalta sen on julkaissut megasuperhyperkusetusjulkaisemmevainpaskaajasamojapelejäjokavuosi-talo EA. EA:ta pitäisi boikotoida niin paljon kuin mahdollista (noh, jos ei EA:ta, niin ainakin sen turhaakin turhempia NHL, yms. sarjoja). Ei viitsisi Star Warsit 6-0 selättävää avaruuseeposta oikein jättää väliinkään...

Mitähän seuraavaksi?

Huomasin eilen, että olen asentanut tietokoneeseeni kasan vanhoja pelejä. Tai miten sen "vanhan pelin" nyt määrittelee, mutta pelejä jotka on julkaistu minun kirjoissani jo ajat sitten ja/tai ne on pelattu vähintään kertaalleen läpi. Ennen joulua julkaistiin iso kasa hyviä pelejä, mutta silti jokin ajoi taas kerran Fallouttien, Bioshockin ja vanhojen Final Fantasyiden pariin. Kai tässä koittaa kuluttaa aikaa ennen God of War 3:sta, FF XIII:tä ja White Knight Chroniclesia.

PS: Tajusin että minähän omistan autopelin! Gasp! Burnout Takedown PSP:lle.

PPS: Mites Twitter?

Yksinoikeuksia

Kuluneella viikolla PS3 majoittautui vihdoin ja viimein TV:ni alle. PS3:lle asettamani yksinoikeuspelimittari on kai viimeinkin siinä pisteessä, että laitteen viitsi hankkia. Xbox 360:tä en edes harkinnut, koska jokaisen pelin mitä sillä koneella haluaisin pelata, saan myös PC:lleni. On sopivaa huomata, että Halo != syy hankkia Xbox 360. Oikeastaan ainoa yksinoikeuspeli boxille on Lost Odyssey, jota haluaisin ihan tosissani päästä pelaamaan, mutta en ihan 300€ edestä kuitenkaan. Puhumattakaan boxien katastrofaalisesta, melkein 25% lähentelevästä red ring of death määrästä, eli melkein joka neljäs Xbox 360 hajoaa. Minun kirjoissani se kyllä tarkoittaa jo 100% failurea.

Vanhoja uutisia

Tiistaina 09.03.2010 kauppojen hyllyille ilmestyy Final Fantasy XIII. Mahtava homma, tätä on odotettu!

Selkeää fanboyn touhottamista tämä, mutta jos on jokin pelisarja joka on kulkenut mukana melkein koko peliharrastuksen alusta asti ja muovannut käsitystä tietystä genrestä minun päässäni, niin se on juuri Final Fantasy. Ensimmäisestä osasta on kuljettu pitkä matka ja väliin mahtuu se ainainen lempilapsi VII. Eihän se nykypäivän standardeilla ole varmaan mitään mullistavaa kenellekään joka sitä kokeilisi vasta nyt ensimmäisen kerran, mutta omalla "peliurallani" se sattui sellaiseen väliin, josta jäi lähtemättömät merkit ja muistot.

Joten jokainen uusi Final Fantasy tarkoittaa minulle kymmenien, jos ei satojen tuntien uutta seikkailua. Ja sellainen on todellakin odottamisen arvoista.

Äkkiaikatapahtumat

Quick-time eventit on kamalia ja niitä ei pitäisi käyttää missään pelissä.

Siinä kaikki.

Nostalgiapelailua Dissidian innoittamana

Joululomalla tuli matkailtua ja sitä myöten PSP oli kovassa käytössä, koska talven päivät on lyhyet eikä pimeässä autossa näe lukea. Dissidia tuntuu juurtuneen kantopleikkariini, on se vain niin hyvä!

Dissidian yksi hieno ominaisuushan on kaikessa yksinkertaisuudessaan mahdollisuus pelata eri Final Fantasy -pelien päähahmoilla tappelupelien tyyliin. Eli Cloudilla voi pistää Sephirothia turpaan Buster Swordilla juuri niin kuin itse haluaa. Satuin paluumatkalla hiomaan Squallin tarinan, levelit ja muut jutut kuntoon, minkä jälkeen iski kova hinku pelailla vanha kunnon FF8 uudestaan läpi. Aikoinaan kun sen pelasi ensimmäiseltä istumalta 99 prosenttisesti läpi ja sitä puuttuvaa prosenttia en jaksanut alkaa hinkkaamaan alusta alkaen enää siinä vaiheessa, joten FF8 lienee kaikista Final Fantasyistä se peli, jonka olen pelaillut läpi vain kerran. On aika tehdä paikko.

Samaan syssyyn tuli hiottua Terralla (FF6) ja Zidanella (FF9) Dissidiaa enemmän tai vähemmän ja tajusin, että muista juuri mitään yhdeksännestä fantasiasta ja kuutonen on vain niin pirun hyvä, joten pitää laittaa nekin levylautaselle pyörimään. Vielä pitää käydä varastosta kaivamassa vanha pleikkari ja muistikortit autenttisuuden vuoksi (jep, minulla on FF6 remasteroituna PSX-versiona, koska SNES versio on jossain hukkapiilossa vanhempieni luona).

Nice to meet you again, old friends!

PS: Final Fantasy VII on se paras ja kaunein. Nyt ja aina.