Mihin katosi se mobiilipelihuuma? Aamumetrossa matkatessani katselin ympärilleni ja porukka luki lehtiä, tai minun tapauksessani, pelasi taskukonsolillaan. Joitain viihdyttäviä kännypelejä varmaankin löytyy, mutta niitä varten ei juuri ole luotettavaa sivustoa joka kertoisi mikä on ostamisen arvoinen ja mikä ei. Itse olen ostanut muutaman kännypelin vuosien varrella ja niistä jokainen on ollut pettymys. Ei pelkästään pelillisten elementtien vuoksi, vaan myös latausaikojen vuoksi. Mobiilipelin pitää olla nopeasti saatavilla, helppo oppia ja viihdyttävä.
Vähintään "helposti saatavilla" on epäonnistunut yleensä pahasti; kahlaa ensin valikot läpi, käynnistä pelisovellus, odota että se latautuu, aloita peli, odota että se latautuu, add infinitum. Se on surku, sillä olisihan se ollut kiva jos kännykkään olisi saatavilla kiinnostavaa sisältöä myös pelien muodossa, mutta varsinkin jos sattuu omistamaan PSP:n tai DS:n, ei kännypeleihin ole tasan mitään tarvetta. Ainakaan minulla.
tiistai 22. joulukuuta 2009
tiistai 15. joulukuuta 2009
Rajamaiden varustehuora
Borderlands on kyllä himmeä pakkaus. Se on kuin Diablo joka on lätkäisty räiskintäpeliformaattiin. Kamaa löytyy vaikka millä mitalla, maisemat vaihtuu, mutta jokaisella alueella on ihan samat tehtävät pienin muunnoksin ja kokemusta kerrytetään sulattamalla vihollisten naamat panoksilla jotka voivat sytyttää uhrin tuleen. Kuulostaako yhtään tutulta?
Ja koska vedin heti pakasta Diablo-vertauksen, en voi - eikä ole tarvetta - nurista eri alueiden tehtävien samankaltaisuudesta. Ja se varusteiden keräily! Niitähän riittää ja on varmasti helppo tekijätiimin kehuskella, että pelissä on miljoona erilaista asetta kun samasta aseesta on erilaisilla random statseilla varusteltuja versioita X kappaletta. Pirun hauskaa se kamojen parantelu ja "sen yhden parhaan varusteen" etsiminen kuitenkin edelleen on. Ja kyllähän niitä muuttuvia maisemiakin kelpaa katsella, sillä tekijätiimi teki hienon päätöksen käyttää pelissä cell shadingiä, eli tyyli on hyvin sarjakuvamainen, mikä toimii Borderlandissa todellakin edukseen. Kontrollitkin on kunnossa, joten eiköhän tämän parissa vierähdä joululoma aika kivasti...
Ja koska vedin heti pakasta Diablo-vertauksen, en voi - eikä ole tarvetta - nurista eri alueiden tehtävien samankaltaisuudesta. Ja se varusteiden keräily! Niitähän riittää ja on varmasti helppo tekijätiimin kehuskella, että pelissä on miljoona erilaista asetta kun samasta aseesta on erilaisilla random statseilla varusteltuja versioita X kappaletta. Pirun hauskaa se kamojen parantelu ja "sen yhden parhaan varusteen" etsiminen kuitenkin edelleen on. Ja kyllähän niitä muuttuvia maisemiakin kelpaa katsella, sillä tekijätiimi teki hienon päätöksen käyttää pelissä cell shadingiä, eli tyyli on hyvin sarjakuvamainen, mikä toimii Borderlandissa todellakin edukseen. Kontrollitkin on kunnossa, joten eiköhän tämän parissa vierähdä joululoma aika kivasti...
keskiviikko 2. joulukuuta 2009
Veronpalautukset hyötykäyttöön
Veronpalautukset ajoitetaan kyllä todella osuvasti loppuvuodelle, keskelle parhainta pelibuumia. Joskin osa odotetuista suurista nimistä onkin siirretty järkevästi seuraavan vuoden puolelle. Onpahan nyt ainakin aikaa tahkota Dragon Age ja Modern Warfare 2 loppuun. Jostain pitää vielä taikoa aikaa uudelle Super Mariolle sekä Left For Dead 2:lle.
Final Fantasy XIII:tä odotellessa...
Final Fantasy XIII:tä odotellessa...
tiistai 1. joulukuuta 2009
Lohikäärme Aika ja lisäosien kirous
Dragon Agessa pystyy leiriytymään luontoon ja jutustelemaan matkakumppaneille. Ok, ihan kiva juttu. Jotenkin siihen leiriin sitten eksyy myös kauppias idiot-savant -poikansa kanssa sekä tyyppi joka kertoo pelaajahahmon mentorin, Duncanin, tehneen hänelle lupauksen perheensä kunnian palauttamisesta. Tokihan sitä pitää tarinakoukkuun tarttua ja ottaa tehtävä vastaan. Ja sitten pamahtaakin ruutuun: "not enough credits", tjsp. Aika pirun ovelasti naamioitu DLC (DownLoadable Content), eli lisäosa! Ei siinä, ihan mukavaa että tarjolla on lisää laatupelattavaa - joka tuodaan tarjolle ensimmäisen kolmen tunnin pelaamisen jälkeen - ja hivutetaan se mukaan näinkin "saumattomasti". Näitä nykypelejä riivaavia DLC-paketteja kutsuttiin vaan ennen patcheiksi ja ne sai ilmaiseksi!
Penny-Arcaden jätkät tekivät aiheesta ihan stripin, joka löytyy täältä.
Voisi vielä alkaa vaahdota siitä, kuinka räiskintäpeleissä saa rahalla parempaa varustusta, mutta suupielistä vaahtoaminen ei kiinnosta ja onneksi tällainen toiminta rajoittuu online-puoleen räiskintäpeleissä. Ja kaikkihan tietävät, että vain ameeban älykkyydellä siunatut fratboysit pelaavat Haloa ja Call Of Dutya verkossa?
(Jos sarkasmiviisari ei värähdä tässä, ole hyvä ja sytytä itsesi tuleen)
Penny-Arcaden jätkät tekivät aiheesta ihan stripin, joka löytyy täältä.
Voisi vielä alkaa vaahdota siitä, kuinka räiskintäpeleissä saa rahalla parempaa varustusta, mutta suupielistä vaahtoaminen ei kiinnosta ja onneksi tällainen toiminta rajoittuu online-puoleen räiskintäpeleissä. Ja kaikkihan tietävät, että vain ameeban älykkyydellä siunatut fratboysit pelaavat Haloa ja Call Of Dutya verkossa?
(Jos sarkasmiviisari ei värähdä tässä, ole hyvä ja sytytä itsesi tuleen)
keskiviikko 25. marraskuuta 2009
Meta-pelaaja avautuu, osa XYZ
Piru vie, achievementit koituu vielä kuolemakseni! Osa niistä tuntuu vaativan sitä, että istuu monitorin ääressä syömättä ja juomatta 24/7, tahkoamassa yhtä ja samaa juttua kunnes tietty mittari on täynnä, minkä jälkeen siirrytään seuraavaan. Ja pakkohan ne on kaikki tehdä kun muutkin tekee?
Ja tästä kumpuaa asia joka minua on mietityttänyt: muistan kun kakarana pelisuoritusten vertailu rajautui siihen, että kaverien kanssa näytettiin omita ruuduilta mitä oli saavutettu. Nykyisin on sitten joka hiton pelifirmalla oma online-palvelu jonne pelaajaprofiilin saavutukset kirjautuvat...
Ultimatum: kuka kehittäisi palvelun joka hakee keskitetysti kaikista pelaajaprofiileista eri firmoilta yhteen ja samaan palveluun saavutukset ja muut tiedot? Siinä voisi sitten helposti vertailla kuka on se kovin pelaaja.
Ja tästä kumpuaa asia joka minua on mietityttänyt: muistan kun kakarana pelisuoritusten vertailu rajautui siihen, että kaverien kanssa näytettiin omita ruuduilta mitä oli saavutettu. Nykyisin on sitten joka hiton pelifirmalla oma online-palvelu jonne pelaajaprofiilin saavutukset kirjautuvat...
Ultimatum: kuka kehittäisi palvelun joka hakee keskitetysti kaikista pelaajaprofiileista eri firmoilta yhteen ja samaan palveluun saavutukset ja muut tiedot? Siinä voisi sitten helposti vertailla kuka on se kovin pelaaja.
perjantai 13. marraskuuta 2009
Käännös
Onneksi on poikkeuksia, vaikkakin ihan liian harvoin. Iso kiitos Biowarelle Dragon Age Originsista! Konsoleille ja PC:lle tehty peli on saatu viimeisteltyä erinomaisesti jokaiselle alustalle niiden vahvuuksia kunnioittaen. Tosin tämän kaltaista laatua sopiikin odottaa tyypeiltä jotka aikoinaan laittoivat kasaan loistavat Baldur's Gatet, Icewind Dalet ja Planescape Tormentin!
keskiviikko 4. marraskuuta 2009
"Rifleman - 200 meters - South"
Operation Flashpoint: Dragon Rising on hyvä jatko-osa alkuperäiselle flashpointille. Kaikki ensimmäisen osan hyvät puolet ovat läsnä, miinus ajan nopeuttaminen kaikkia niitä jalkapatikalla tehtäviä, kilometrejä kestäviä maastopyrähdyksiä varten. Mutta kukas perhana keksi tehdä pelin ainoasta kampanjasta 12 tehtävän mittaisen ja ihan liian helpon? Verkkopeli ei kiinnosta koska jos olen jotain oppinut Counter-Strike ajoiltani, niin hyvää peliseuraa on vaikea löytää, varsinkin realismia tavoittelivissa peleissä. Teiniperseilijät kun eivät tahdo sietää sitä, että aseen kanssa pitää oikeasti pysähtyä tähtäämään jos aikoo osua mihinkään. Ja jos on kirmannut kuin aropeura puolitoista kilometriä korkean mäen päälle, niin hengästyneen soltun osumatarkkuus saati juoksunopeus eivät ehkä vastaa sitä mitä ne ovat jossain Halossa. Puhumattakaan laakista vainaa -mentaliteetista ja siitä että kyse on rivimosureista jotka jaksavat kantaa sen rynkyn ja mahdollisesti toisenkin mukanaan, eikä singon kanssa juosta. Alkuperäinen Flashpoint on edelleen yksi suosikkejani ja niin olisi tämä uudempikin, jos se ei vain olisi niin pirun lyhyt.
Toivon vain että asiallista ja hyvää DLC:tä alkaisi pukkaa markkinoille pian, jotta pääsisi jatkamaan OF:Dragon Risingin parissa.
Toivon vain että asiallista ja hyvää DLC:tä alkaisi pukkaa markkinoille pian, jotta pääsisi jatkamaan OF:Dragon Risingin parissa.
keskiviikko 28. lokakuuta 2009
Aina mukana
Totesin tänään aamulla raahaavani PSP:tä mukanani kaikkialle; lentokoneeseen, paikallisbussiin, työmatkoille, terveyskeskuksen jonoihin...
Voisihan sitä tietty peliaddiktiksi hakkua, mutta piru vie, mieluummin viihdyn jonoissa ja ankeissa aamumetroissa kuin tuijotan tylsistyneenä tyhjyyteen! Pitäisi ehkä antaa Nintendo DS:llekin mahdollisuus, mutta kaksi käsikonsolia olisi ehkä jo liikaa. Toisaalta DS:n pelit ovat kerrassaan riemastuttavan hyviä ja ne ovat yksinoikeudella jo siitä hyvästä syystä, että ne vaativat DS:n kosketusnäytön toimiakseen "kunnolla" (vaikka Puzzle Quest: Challenge of the Warlords osoittikin että porttaus DS:ltä PSP:lle toimii jos se tehdään oikein). Ehkä pitää hommata se DS vaimolle lahjaksi ja "lainata" sitä jonain kauniina päivänä.
PSP:tä on parjattu paljon ja Sonyn uusin jättisuuri keskisormi kaikille PSP:n omistajille uuden PSP GO!:n myötä varmasti entisestään ajaa porukkaa kääntymään muiden (lue: Nintendon) käsikonsolien puoleen. PSP GO!:ssa kun ei ole tukea UMD-levyille joille vanhan PSP:n pelit on talletettu. Tässä mennään siis kovaa kyytiä kohti digitaalista jakelua; tai vaihtoehtoisesti Pandora's Batterya (eli kikkaa jonka avulla oman PSP:n voi muuttaa tukemaan levykuvia, jotka taas yleensä ovat kotoisin piraattilahdelta tai muilta torrent-sivuilta).
Oli miten oli, Final Fantasy: Dissidia on niin perkeleen hyvä peli, että sitä on pelattava aina kun vain mahdollista. Ja se on vain PSP:lle.
Voisihan sitä tietty peliaddiktiksi hakkua, mutta piru vie, mieluummin viihdyn jonoissa ja ankeissa aamumetroissa kuin tuijotan tylsistyneenä tyhjyyteen! Pitäisi ehkä antaa Nintendo DS:llekin mahdollisuus, mutta kaksi käsikonsolia olisi ehkä jo liikaa. Toisaalta DS:n pelit ovat kerrassaan riemastuttavan hyviä ja ne ovat yksinoikeudella jo siitä hyvästä syystä, että ne vaativat DS:n kosketusnäytön toimiakseen "kunnolla" (vaikka Puzzle Quest: Challenge of the Warlords osoittikin että porttaus DS:ltä PSP:lle toimii jos se tehdään oikein). Ehkä pitää hommata se DS vaimolle lahjaksi ja "lainata" sitä jonain kauniina päivänä.
PSP:tä on parjattu paljon ja Sonyn uusin jättisuuri keskisormi kaikille PSP:n omistajille uuden PSP GO!:n myötä varmasti entisestään ajaa porukkaa kääntymään muiden (lue: Nintendon) käsikonsolien puoleen. PSP GO!:ssa kun ei ole tukea UMD-levyille joille vanhan PSP:n pelit on talletettu. Tässä mennään siis kovaa kyytiä kohti digitaalista jakelua; tai vaihtoehtoisesti Pandora's Batterya (eli kikkaa jonka avulla oman PSP:n voi muuttaa tukemaan levykuvia, jotka taas yleensä ovat kotoisin piraattilahdelta tai muilta torrent-sivuilta).
Oli miten oli, Final Fantasy: Dissidia on niin perkeleen hyvä peli, että sitä on pelattava aina kun vain mahdollista. Ja se on vain PSP:lle.
maanantai 26. lokakuuta 2009
Resident Evil 5 PC-versio ja sen ongelmat
Tästä minun piti kirjoittaa jo jokin aika sitten, mutta ulkomaanreissu tehokkaasti sekoitti pakkaa ja pisti unohtelemaan vähäpätöisempiä asioita. Tosin ottaen huomioon kuinka huonosti Capcom on kääntänyt Resident Evil 5:n PC:lle, ei varmaankaan pitäisi puhua vähäpätöisestä asiasta. Pelin kontrollit ovat äärimmäisen kömpelöt PC:tä ajatellen. Kyllä niillä pärjää, mutta piru vie osataan sitä varmasti paremminkin Capcomilla. Ja noin 5 tuntia peliä takana täytyy sanoa, että tarina ja koko Resident Evil -saaga alkaa kyllä vesittyä ja mennä suoraan sanoen päin persettä sitten neljännen osan. Ensimmäiset kolme alkuperäistä Resident Eviliä olivat mahtavan tunnelmallisia ja tosiaan tuntuivat Resident Evililtä. Nykyinen splattermeininki jossain kirkkaassa Afrikkalaiskylässä ei vastaa sitä mitä itse olen oppinut RE -peleiltä odottamaan. Ja olkoot liikkuminen ja teleporttiarkut kuinka kankeita tahansa, ne kuuluvat RE:hen.
Mutta RE5:n PC-versioon... Ensimmäinen ongelma tuli kun koitin asentaa peliä. Installeri oli japaniksi tai kiinaksi tai millä kielellä nyt olikaan. Ainakin sellaisilla merkeillä varustettuna, ettei Wintoosa oikein meinannut ymmärtää mistä on kyse. Sen verran on kuitenkin tullut käyteltyä PC-koneita, että sain asennettua pelin kun tiedän mikä painike on mikäkin defaulttina. Toinen ongelma tulikin sitten varsin pian ilmi kun pääsi itse peliin: kaikki tekstit edelleen ihan käsittämättöminä merkkeinä, jotka ei tavalliselle länsimaalaiselle pulliaiselle ihan tuttuja olleet.
Kävin kertaalleen vaihtamassa levyt GameStopissa josta olin pelin ostanut. Kyselin ongelmaan ratkaisua liikkeessä ja kokeilinpa levyä viidessä eri PC-koneessa. Molemmilla levyillä ja kaikissa tapauksissa sama juttu.
Jätin Capcomille sähköpostitse tukipyynnön ja unohdin koko asian kun häippäsin reissuun. Palattuani oli kuin olikin tukipyyntöön tullut vastaus jolla sai pelin asennettua englanniksi. Liitän ne tähän ihan siltä varalta että jollakulla on samaa ongelmaa kuin minulla.
"If the Installer for Resident Evil 5 is displaying in Japanese, please do the following to start the Installer manually in English:
[Windows XP]
Click on Start
Click on Run
type in cmd in to the Run Dialogue box to bring up the Command Prompt window
type : d: [return] (where "d" is your DVD drive which has the disc in)
type : setup /L1033 [return] - This will start the installer in English
[Windows Vista]
Click on Start
Click into the Start Search box
type in cmd in to the Start Search box to bring up the Command Prompt window
type : d: [return] (where "d" is your DVD drive which has the disc in)
type : setup /L1033 [return] - This will start the installer in English"
Mietin vain, että mistäs pirusta tuollaiset pitäisi tietää kun ei ole moisesta mitään mainintaa ohjekirjassa ja defaulttina (kieliasetuksista huolimatta) koko paska haluaa asentua japanikiinaksi?
Mutta RE5:n PC-versioon... Ensimmäinen ongelma tuli kun koitin asentaa peliä. Installeri oli japaniksi tai kiinaksi tai millä kielellä nyt olikaan. Ainakin sellaisilla merkeillä varustettuna, ettei Wintoosa oikein meinannut ymmärtää mistä on kyse. Sen verran on kuitenkin tullut käyteltyä PC-koneita, että sain asennettua pelin kun tiedän mikä painike on mikäkin defaulttina. Toinen ongelma tulikin sitten varsin pian ilmi kun pääsi itse peliin: kaikki tekstit edelleen ihan käsittämättöminä merkkeinä, jotka ei tavalliselle länsimaalaiselle pulliaiselle ihan tuttuja olleet.
Kävin kertaalleen vaihtamassa levyt GameStopissa josta olin pelin ostanut. Kyselin ongelmaan ratkaisua liikkeessä ja kokeilinpa levyä viidessä eri PC-koneessa. Molemmilla levyillä ja kaikissa tapauksissa sama juttu.
Jätin Capcomille sähköpostitse tukipyynnön ja unohdin koko asian kun häippäsin reissuun. Palattuani oli kuin olikin tukipyyntöön tullut vastaus jolla sai pelin asennettua englanniksi. Liitän ne tähän ihan siltä varalta että jollakulla on samaa ongelmaa kuin minulla.
"If the Installer for Resident Evil 5 is displaying in Japanese, please do the following to start the Installer manually in English:
[Windows XP]
Click on Start
Click on Run
type in cmd in to the Run Dialogue box to bring up the Command Prompt window
type : d: [return] (where "d" is your DVD drive which has the disc in)
type : setup /L1033 [return] - This will start the installer in English
[Windows Vista]
Click on Start
Click into the Start Search box
type in cmd in to the Start Search box to bring up the Command Prompt window
type : d: [return] (where "d" is your DVD drive which has the disc in)
type : setup /L1033 [return] - This will start the installer in English"
Mietin vain, että mistäs pirusta tuollaiset pitäisi tietää kun ei ole moisesta mitään mainintaa ohjekirjassa ja defaulttina (kieliasetuksista huolimatta) koko paska haluaa asentua japanikiinaksi?
Odottelua
Vuoden viimeinen neljännes on tunnetusti ripoteltu täyteen hyvien ja kauan odotettujen pelien julkaisuja: Dragon Age, Call of Duty: Modern Warfare 2, Borderlands ja Risen nyt muutamia mainitakseni tämän vuoden viimeisen neljänneksen hiteistä. Kova on odotus. Ja jo julkaistuja ovat Batman: Arkham Asylum, Operation Flashpoint 2 ja uusin Wolfenstein. Ensivaikutelmat Operation Flashpointista parin tunnin pelaamisella ovat lupaavat. Vaikuttaisi siltä klassiselta OF:ltä johon tykästyi jo ensimmäisen pelin aikaan kauan sitten. Pitkäänpä tätäkin jatko-osaa piti odotella. Borderlands vaikuttaa myös äärimmäisen mielenkiintoiselta, mutta siitä lisää sitten kun on oikeasti päässyt peliä pelaamaan, eikä vain kuvia ja videoita katselemaan.
Kyllä on pelaajalla kova homma keretä pelaamaan näitä kaikkia. Tai jospa vain säästelisi muutamat näistäkin helmistä kesän hiljaisille kuukausille?
Kyllä on pelaajalla kova homma keretä pelaamaan näitä kaikkia. Tai jospa vain säästelisi muutamat näistäkin helmistä kesän hiljaisille kuukausille?
perjantai 23. lokakuuta 2009
Taustamusiikkia
Pelimusiikki on oma taiteenlajinsa. Sen on oltava hienoa ja inspiroivaa, mutta se ei saa viedä kaikkea huomiota, eikä se saa myöskään olla tasaista jumputusta minkä vuoksi alkaa hamuta ääniasetusten nollaamista. Monien pelaamieni pelien ääniraidat kallistuvat enemmän "sinnepäin" kuin "juuri nappiin" kategoriaan, mutta se on varsin luonnollista. Eihän niitä helmiä muuten sieltä joukosta tunnistaisi. Pelille hyvä ääniraita tekee vähintään yhtä paljon kuin leffoille. Ja joskus taustamusiikin täydellinen puuttuminen vain edistää tunnelman luomista.
Toisinaan huomaan kuitenkin laittavani taustalle Spotifyn tai MP3:t huutamaan, varsinkin PC:llä pelatessa. World of Warcraftin raidaamiseen tulee hupaisa uusi pilke kun vaikealla bossilla luukuttaa KISSin Live to Winiä. Ja PvP:tä pelatessa raskas heavy a'la Disturbedin Indestructible sopii tunnelmaan mainiosti kun pitää nopealla tahdilla tempoa toisia pelaajia leukajouhiin hirveässä adrenaliinihurmeessa.
Kun alan miettiä pelejä joiden omaa ääniraitaa en ikinä peittäisi, ensimmäisenä tulee mieleen sellaisia klassikoita kuin Final Fantasyt (säveltäjä Nobue Uematsu, olet nero), Devil May Cry (helvetin hirviöiden lahtaamista raskaan ja originellin heavy metallin tahtiin? Hell yeah!) sekä Metal Gearit (sanokaa mitä haluatte, mutta Snake Eater on mahtava kappale). Nämä mainitsemani ja monet muut pelit ovat sitä luokkaa, että pelien ääniraidat on tullut hankittua ihan original soundtrackeina; sen verran pelien musiikkiin on nähty vaivaa ja tehty niistä kappaleita jotka toimivat mainiosti ihan sellaisenaan kuunneltuna, ei peliin liitettynä.
Lokakuisen työmatkametrokyydin aikana kuunneltuna Final Fantasy VII:n Cloudin mahtipontinen teema tai Aeriksen herkkä ja kaunis teema värittävät harmaintakin päivää kuin kirkaana loistava, vihreä lifestream konsanaan. Ja pitkän linjan pelaajana sitä voi fiilistellä ja muistella kuinka hienoissa ja legendaarisissa tarinan kohdissa näitäkin melodioita soitettiin...
Toisinaan huomaan kuitenkin laittavani taustalle Spotifyn tai MP3:t huutamaan, varsinkin PC:llä pelatessa. World of Warcraftin raidaamiseen tulee hupaisa uusi pilke kun vaikealla bossilla luukuttaa KISSin Live to Winiä. Ja PvP:tä pelatessa raskas heavy a'la Disturbedin Indestructible sopii tunnelmaan mainiosti kun pitää nopealla tahdilla tempoa toisia pelaajia leukajouhiin hirveässä adrenaliinihurmeessa.
Kun alan miettiä pelejä joiden omaa ääniraitaa en ikinä peittäisi, ensimmäisenä tulee mieleen sellaisia klassikoita kuin Final Fantasyt (säveltäjä Nobue Uematsu, olet nero), Devil May Cry (helvetin hirviöiden lahtaamista raskaan ja originellin heavy metallin tahtiin? Hell yeah!) sekä Metal Gearit (sanokaa mitä haluatte, mutta Snake Eater on mahtava kappale). Nämä mainitsemani ja monet muut pelit ovat sitä luokkaa, että pelien ääniraidat on tullut hankittua ihan original soundtrackeina; sen verran pelien musiikkiin on nähty vaivaa ja tehty niistä kappaleita jotka toimivat mainiosti ihan sellaisenaan kuunneltuna, ei peliin liitettynä.
Lokakuisen työmatkametrokyydin aikana kuunneltuna Final Fantasy VII:n Cloudin mahtipontinen teema tai Aeriksen herkkä ja kaunis teema värittävät harmaintakin päivää kuin kirkaana loistava, vihreä lifestream konsanaan. Ja pitkän linjan pelaajana sitä voi fiilistellä ja muistella kuinka hienoissa ja legendaarisissa tarinan kohdissa näitäkin melodioita soitettiin...
maanantai 5. lokakuuta 2009
Batman: Arkham Asylum ja metapelaaminen
Sain viime viikonloppuna tahkottua Batman: Arkham Asylumin PC-version läpi. Lisenssipeliksi aivan uskomattoman hyvä ja ihan yleisellä skaalalla erittäin hyvää viihdettä. Paras Batman-peli nyt ainakin ihan varmuudella.
Tähänkin peliin liittyi yhtenä osana achievementit, eli saavutukset, ja suurin osa Batman: Arkham Asylumin Windows Live achievementeista tulikin keräiltyä jo ensimmäisellä pelikerralla (vielä tarvii vaikeimmalla vaikeustasolla kahlata peli uudelleen läpi, mutta sen kyllä tekee mielellään, niin rautaista tavaraa ko. peli oli). Arkham Asylumissa achievementit lähinnä kiteytyivät tiettyjen tarinan kohtien läpäisemiseen ja Riddlerin arvoitusten ratkaisemiseen. Tämä arvoitusten ratkaiseminen piti oikeasti sisällään kätkettyjen kysymysmerkki-esineiden löytämistä ja pari muuta jippoa, mutta erinomaisesti ne oli silti naamioitu kuuluvaksi Batman-kaanoniin.
Tämänkaltainen metapelaaminen achievement-metsästyksen muodossa on tullut isoksi osaksi koko pelialaa, pelaajakuntaa ja pelejä. Achievementtien avulla voi verkkoyhteisöissä vertailla kuka on suorittanut mitäkin missäkin pelissä ja sitä kautta jopa verrata paremmuutta, tai ehkä paremminkin omistautuneisuutta, pelille. Itse tunnustan olevani todella "paha" metapelaaja, eli achievementit on hankittava, maksoi mitä maksoi. Eihän niistä sinällään ole mitän hyötyä, mutta ainakin omalla kohdallani ne ajavat pelaamaan peliä tarkemmin ja paneutuneemmin kuin mitä normaalisti ja sitä kautta mahdollistavat pelistä uusien kokemuksien hankkimisen ja syvällisemmän katsauksen pelin maailmaan. Ja esimerkiksi World of Warcraftissa achievementtien avulla saa pientä lisäkilkettä ratsujen, tabardien ja titteleiden muodossa jotka taas kertovat kanssapelaajille: "olen saavuttanut jotain tässä pelissä, olen tehnyt "töitä" sen eteen". Se onkin sitten ihan eriasia mitä se kertoo kenelle tahansa muulle ei-pelaavalle henkilölle no-lifetyksen määrästä...
(Linkki hahmoni profiiliin WoW Armoryssa, 6400+ achipojoa on jo melkoisesti...)
Osa achievementeistä toki on paljon vaikeampi saavuttaa kuin suurin osa, mikä tekee niiden tavoittelusta erityisen mielekästä metapuuhailua varsinaisen peli-idean/tarinan/pelin ohella.
Tähänkin peliin liittyi yhtenä osana achievementit, eli saavutukset, ja suurin osa Batman: Arkham Asylumin Windows Live achievementeista tulikin keräiltyä jo ensimmäisellä pelikerralla (vielä tarvii vaikeimmalla vaikeustasolla kahlata peli uudelleen läpi, mutta sen kyllä tekee mielellään, niin rautaista tavaraa ko. peli oli). Arkham Asylumissa achievementit lähinnä kiteytyivät tiettyjen tarinan kohtien läpäisemiseen ja Riddlerin arvoitusten ratkaisemiseen. Tämä arvoitusten ratkaiseminen piti oikeasti sisällään kätkettyjen kysymysmerkki-esineiden löytämistä ja pari muuta jippoa, mutta erinomaisesti ne oli silti naamioitu kuuluvaksi Batman-kaanoniin.
Tämänkaltainen metapelaaminen achievement-metsästyksen muodossa on tullut isoksi osaksi koko pelialaa, pelaajakuntaa ja pelejä. Achievementtien avulla voi verkkoyhteisöissä vertailla kuka on suorittanut mitäkin missäkin pelissä ja sitä kautta jopa verrata paremmuutta, tai ehkä paremminkin omistautuneisuutta, pelille. Itse tunnustan olevani todella "paha" metapelaaja, eli achievementit on hankittava, maksoi mitä maksoi. Eihän niistä sinällään ole mitän hyötyä, mutta ainakin omalla kohdallani ne ajavat pelaamaan peliä tarkemmin ja paneutuneemmin kuin mitä normaalisti ja sitä kautta mahdollistavat pelistä uusien kokemuksien hankkimisen ja syvällisemmän katsauksen pelin maailmaan. Ja esimerkiksi World of Warcraftissa achievementtien avulla saa pientä lisäkilkettä ratsujen, tabardien ja titteleiden muodossa jotka taas kertovat kanssapelaajille: "olen saavuttanut jotain tässä pelissä, olen tehnyt "töitä" sen eteen". Se onkin sitten ihan eriasia mitä se kertoo kenelle tahansa muulle ei-pelaavalle henkilölle no-lifetyksen määrästä...
(Linkki hahmoni profiiliin WoW Armoryssa, 6400+ achipojoa on jo melkoisesti...)
Osa achievementeistä toki on paljon vaikeampi saavuttaa kuin suurin osa, mikä tekee niiden tavoittelusta erityisen mielekästä metapuuhailua varsinaisen peli-idean/tarinan/pelin ohella.
torstai 24. syyskuuta 2009
DRM
The Mouse Trapin sarjakuvassa on esitetty todella hyvin mikä DRM:stä tuli. Alunperin piratismin kitkijäksi tarkoitettu järjestelmä on kääntynyt täysin tarkoitustaan vastaan. Kaikki mahdolliset lisäkilkkeet joita pelin mukana pakkoasennetaan (windows live hyvänä esimerkkinä Falloutin ja GTA IV:n tapauksissa) saa porukan repimään hiuksia päästään ja kääntymään kohti helpommin lähestyttävää konsolipelaamista. Windows Live kun nyt on lähinnä achievementtien esittelemiseen keskittyvä systeemi PC-pelaajille. Itse en ainakaan näe sillä juuri muuta funktiota.
Ja onko DRM (tai venäläisen mafia ylläpitämä Starforce-suojaus) sitten vähentänyt piratismia? Ei ole. Onko se tehnyt täysin laillisesti hankittujen pelien asentamisesta yhtä piinaa? Kyllä on. Onko koneellasi esimerkiksi Daemon Tools -ohjelmisto? Onnea vain Starforcen kanssa sitten...
Ja onko DRM (tai venäläisen mafia ylläpitämä Starforce-suojaus) sitten vähentänyt piratismia? Ei ole. Onko se tehnyt täysin laillisesti hankittujen pelien asentamisesta yhtä piinaa? Kyllä on. Onko koneellasi esimerkiksi Daemon Tools -ohjelmisto? Onnea vain Starforcen kanssa sitten...
Twilight vai Masquerade? Aika helppo valinta...
Vampire: The Masquerade on roolipelinä ja PC-pelinä jotain aivan erinomaisesti tuotettua. PC-peli on tehty hienosti alkuperäistä White Wolfin pen&paper roolipeliä mukaillen ja kunnioittaen, eikä koko Masqueraden maailma minun mielestäni maailmankuvauksensa puolesta pahemmin pyllistele Ricen ja Stokerin klassikoille vampyyreista (ja niiden mielikuvista). Masqueradessa eri vampyyrirotujen väliset kahinat ja muu hiippailu on ehdottomasti pidettävä tavallisilta ihmisiltä piilossa; siitä nimi "Masquerade", naamiaiset. Paljon syvempää luotsausta on paha lähteä tekemään Masqueraden maailmasta ilman useampi sivuista tarinaa, mutta hienosti Masquerade kunnioittaa lähdeteoksiaan pelinä. Olen aika varma, että Masqueradeen tutustuneet ja pc-peliä pelanneet voivat olla tästä samaa mieltä? Eivätkä pelilliset ansiot jää vähäisiksi, koska tarinan kahlaa innolla läpi, pelattavuus on kunnossa niinkin "vanhaksi" peliksi, eikä peli nyt aivan umpirumakaan ole kun ottaa huomioon koska se on julkaistu. Umpihulluna ja skitsofreenisenä malkavian-rodun edustajana on erityisen hupaisaa pelailla tarina läpi. Jotain kertoo pelistä ja tarinasta jo se, että ei voi pahemmin vihjailla mistään pilaamatta yllätyksiä ja erilaisilla vampyyriroduila läpi pelatessa kokemus on aivan erilainen.
Vastapainoksi sitten höyryävä läjä sitä itseään... Tämä esimerkki ei tosiaan liity peleihin, vaan leffoihin ja kirjallisuuteen joita kulutan paljon ja joiden aiheina kunnon vampyyri-tarinat ovat olleet useasti, joskaan ei tässä tapauksessa. Otan koko homman esille ihan vain siksi, että ainakin itseäni on jo todella pitkään aivan suunnattomasti vaivannut kuinka Twilight pilaa kunnon vampyyri-stoorien maineen kimalluksineen ja teini-emojen ihmissuhdeitkuineen! Kuka tahansa täysjärkinen osaa kiertää Twilightin kaukaa jos hakee kunnollista vampyyri-aiheista tarinaa. Totta kai jokainen saa lukea ja katsella ihan mitä haluaa, mutta pistää vihaksi kun sellaisen jöötin kuin Twilight kehdataan sanoa kuuluvan samaan genreen kunnon vampyyri-stoorien kanssa. Itse olen leffasta nähnyt noin puolet ja jälkikäteen ajateltuna mieluummin hakkaan kuuden tuuman nauloja sukupuolielimeni läpi kuin koskaan enää altistun sille roskalle. Olisi mielenkiintoista nähdä graafisena mitä tapahtuu, jos laittaisi vaikkapa Masquerade-maailmaan kuuluvan gangrel-rodun edustajan, joka saa raivokohtauksen vähimmästäkin (joten prettyboy emovampyyri tuskin olisi laukaisematta tätä ominaisuutta) ja Twilightin Edwardin samaan huoneeseen. Lopputulos on kaikille vampyyritarinansa lukeneille ihan selvä, mutta olisi kyllä hauska nähdä kuinka moneen osaan gangrel saisi suikaloitua toisen "vampyyrin" 5 sekunnin aikarajassa joka olisi annettu. Sesam Streetin Countissa (kyllä, sen lastenohjelman käsinukkevampyyrissa) on enemmän vampyyria kuin yhdessäkään Twilightin "vampyyrissa". Ja vaikka Underworld olikin kohtuu kökkö vampyyri-tykkääkin-ihmissudesta -leffa, niin Twilight kyllä alitti riman myös siltä osin aika kirkkaasti kopioidessaan tarinansa siitä..
Kiertäkää jälkimmäisenä mainittu kaukaa ja käykää sen sijaan vaikka fantsusta ostamassa kunnon kirjallisuutta a'la Rice tai White Wolfin Masquerade! Ai niin, missä oli Alucard kun häntä olisi tarvittu?
PS: Jos vedät masquarade -kampanjaa tai tarvitset jonkun vetämään sellaista, heitäppä mailia minulle!
Vastapainoksi sitten höyryävä läjä sitä itseään... Tämä esimerkki ei tosiaan liity peleihin, vaan leffoihin ja kirjallisuuteen joita kulutan paljon ja joiden aiheina kunnon vampyyri-tarinat ovat olleet useasti, joskaan ei tässä tapauksessa. Otan koko homman esille ihan vain siksi, että ainakin itseäni on jo todella pitkään aivan suunnattomasti vaivannut kuinka Twilight pilaa kunnon vampyyri-stoorien maineen kimalluksineen ja teini-emojen ihmissuhdeitkuineen! Kuka tahansa täysjärkinen osaa kiertää Twilightin kaukaa jos hakee kunnollista vampyyri-aiheista tarinaa. Totta kai jokainen saa lukea ja katsella ihan mitä haluaa, mutta pistää vihaksi kun sellaisen jöötin kuin Twilight kehdataan sanoa kuuluvan samaan genreen kunnon vampyyri-stoorien kanssa. Itse olen leffasta nähnyt noin puolet ja jälkikäteen ajateltuna mieluummin hakkaan kuuden tuuman nauloja sukupuolielimeni läpi kuin koskaan enää altistun sille roskalle. Olisi mielenkiintoista nähdä graafisena mitä tapahtuu, jos laittaisi vaikkapa Masquerade-maailmaan kuuluvan gangrel-rodun edustajan, joka saa raivokohtauksen vähimmästäkin (joten prettyboy emovampyyri tuskin olisi laukaisematta tätä ominaisuutta) ja Twilightin Edwardin samaan huoneeseen. Lopputulos on kaikille vampyyritarinansa lukeneille ihan selvä, mutta olisi kyllä hauska nähdä kuinka moneen osaan gangrel saisi suikaloitua toisen "vampyyrin" 5 sekunnin aikarajassa joka olisi annettu. Sesam Streetin Countissa (kyllä, sen lastenohjelman käsinukkevampyyrissa) on enemmän vampyyria kuin yhdessäkään Twilightin "vampyyrissa". Ja vaikka Underworld olikin kohtuu kökkö vampyyri-tykkääkin-ihmissudesta -leffa, niin Twilight kyllä alitti riman myös siltä osin aika kirkkaasti kopioidessaan tarinansa siitä..
Kiertäkää jälkimmäisenä mainittu kaukaa ja käykää sen sijaan vaikka fantsusta ostamassa kunnon kirjallisuutta a'la Rice tai White Wolfin Masquerade! Ai niin, missä oli Alucard kun häntä olisi tarvittu?
PS: Jos vedät masquarade -kampanjaa tai tarvitset jonkun vetämään sellaista, heitäppä mailia minulle!
keskiviikko 16. syyskuuta 2009
Hyviksiä ja pahiksia
Taas kerran voi tökkiä tikulla silmään kun muistelen menneitä, mutta voi kuinka hieno pelitalon pyöränen Clover Studios oli! Okamin ja Viewtiful Joen kaltaisten kulttiklassikkojen ja ihan oikeasti nautinnollisten pelien kehittäjänä tunnettu studio sai niskalaukauksensa jo aikoja sitten. Capcom, mitä menit tekemään! Eikä Clover Studios suinkaan ole ainoa hyviä pelejä tuottanut pienempi lafka joka suljetaan jostain käsittämättömästä syystä. Pelitkin myi vielä kohtuullisesti AFAIK.
Samaan aikaan EA:n kaltaiset jättimäiset pörssipökäleet puskevat jokavuotista grafiikkapäivityssontaa a'la Maddenit ja NHL:t. En edes tiedä ihmisiä jotka pelaavat näitä "pelejä". Ja käytän termiä "peli" varsin löyhästi. Toisaalta nyt puhuu mies joka mieluummin amputoi päänsä kuin katsoo kahta minuuttia kauempaa yleisurheilua tai formuloita telkkarista ja kysymykseen "katoitko kisoja X" voi vastata vain vaivaantuneella hymähdyksellä. Riepoo tällaista pelit-ovat-taidetta -toopea ihan silmittömästi kuinka hienot teokset kuten Ico jäävät pölyttymään hyllyyn vain siksi, että massa ei tiedä paremmin ja vanhemmat ostavat lapsille periaatteella "no tossa on jokin jääkiekkopeli ostetaa se vaikka viime vuonnaki taidettiin ostaa? No on siinä varmaan paremmat grafiikat?". Pelilliset ansiot jää urheilupeleissä ainakin minun kirjoissani varsin vähiin. Iloista rostereiden selaamista vaan teille, sopulit!
Jotta ei menisi liian pahaksi EA:n pilkaksi, niin sanottakoon talon puolesta jotain hyvääkin. Eikä EA edes ole ainoa joka tuottaa urheilupeliroskaa. Entäs kuka on vastuussa Pro Evolution Soccerista? Mikä olis kuivempaa kuin itse asiassa pelata sitä futispeliä joka on ollut sama jo vuodesta 1997? Varmaankin mikromanageroida futisjoukkuetta pelissä? Annettakoon PES:in kehittäneelle Konamille kuitenkin anteeksi, koska sieltä on peräisin mm. sellaiset herkut kuten Metal Gear Solid ja Suikoden.
Rage saa suistumaan raiteilta, joten takaisin asiaan. EA on viime vuosina tehnyt muutaman hyvänkin paikkauksen. Esimerkkinä aivan loistava Mirror's Edge. Pelillisesti ja idealtaan loistavasti toteutettu. EA:lta tämä on kova juttu, että ottivat riskin ja julkaisivat jotain todella uutta parkour-tyylisen pelin muodossa. Toki perinteiseen EA-tapaan kuuluen peliä hypetettiin ensin aivan valtavasti, mutta hyvä niin, sillä peli ei ainakaan minun kirjoissani mikään floppi ole ja pelilehdistökin otti tulokkaan vastaan varsin iloisesti yllättyneenä. Dead Space edustaa kulunutta räiskintägenreä, mutta siihenkin oli saatu uusia ideoita (vihulaisten leikkaaminen laserleikkurilla on hauskaa) ja kahlasin pelin yllättävällä innolla läpi. Monta vuotta on kulunut siitä, kun olen osannut nauttia EA:n tuotoksista, joten alkaakohan vanha suola janottaa? Lapsuudessa tuli nimittäin hakattua Strike -sarjaa melkoisella antaumuksella ja juuri niiden kautta, erityisesti Desert Striken kautta, EA tuli alunperin tutuksi.
En mene sen enempää sanomaan mielipiteitäni elämäsimulaattorista nimeltään Sims tai autontuunauspöljäkkeiden märistä unista NFS:stä ja Burnoutista. Sinällään ihan kiva lelu Sims kyllä on ja on saanut monet pelaamisharrastuksen pariin, kun taas Burnout on "ihan kivaa" kertakäyttöviihdettä (omistan itsekin Dominatorin PSP:lle). NFS-sarjassa ei ole muuta vikaa kuin sen fanipojat.
Pahiten vain korpeaa EA:ssa nykyään sen pörssiyhtiötausta ja sen aiheuttamat paineet pelienkehittäjille ja sitä myöten peli-ideoille. Raha ratkaisee, joten tuupataan samaa paskaa ulos vuodesta toiseen, pyöritetään hiton kallista markkinointikoneistoa ja pistetään harmaa massa ostamaan se sama NHL-peli vuodesta toiseen. Ja koska ei-pelaaja -äiti/isä ei lue alan lehtiä, ei silloin ole tietoa paremmasta kun ostetaan jani-petterille uusi konsoli tai peli. Siinä jää valitettavan usein Icon kaltainen hohtava jalokivi kaiken sen paskakuorman alle eikä sitä näe sieltä hyllystä kun eteen on nostettu uuden Madden-football-for-buttfuckers-2010 -pelin pahviständi. Onneksi tiedän pelikauppoja joissa niitä helmiä osataan jopa suositella. Valitettavasti Suomi on sellainen kärpäsen paska kartalla, että vaikka täällä (ja Saksassa) osataankin arvostaa tavallista paremmin niitä harvinaisia herkkuja, ei se paljoa paina siinä määrässä mitä USAn punaniskat kuluttavat (urheilu)peleihin. Joten ympyrä sulkeutuu kun todetaan taas yhden rosteripäivityksen myyneen tavoitteensa ja tehdään ensi vuodelle taas uusi...
Samaan aikaan EA:n kaltaiset jättimäiset pörssipökäleet puskevat jokavuotista grafiikkapäivityssontaa a'la Maddenit ja NHL:t. En edes tiedä ihmisiä jotka pelaavat näitä "pelejä". Ja käytän termiä "peli" varsin löyhästi. Toisaalta nyt puhuu mies joka mieluummin amputoi päänsä kuin katsoo kahta minuuttia kauempaa yleisurheilua tai formuloita telkkarista ja kysymykseen "katoitko kisoja X" voi vastata vain vaivaantuneella hymähdyksellä. Riepoo tällaista pelit-ovat-taidetta -toopea ihan silmittömästi kuinka hienot teokset kuten Ico jäävät pölyttymään hyllyyn vain siksi, että massa ei tiedä paremmin ja vanhemmat ostavat lapsille periaatteella "no tossa on jokin jääkiekkopeli ostetaa se vaikka viime vuonnaki taidettiin ostaa? No on siinä varmaan paremmat grafiikat?". Pelilliset ansiot jää urheilupeleissä ainakin minun kirjoissani varsin vähiin. Iloista rostereiden selaamista vaan teille, sopulit!
Jotta ei menisi liian pahaksi EA:n pilkaksi, niin sanottakoon talon puolesta jotain hyvääkin. Eikä EA edes ole ainoa joka tuottaa urheilupeliroskaa. Entäs kuka on vastuussa Pro Evolution Soccerista? Mikä olis kuivempaa kuin itse asiassa pelata sitä futispeliä joka on ollut sama jo vuodesta 1997? Varmaankin mikromanageroida futisjoukkuetta pelissä? Annettakoon PES:in kehittäneelle Konamille kuitenkin anteeksi, koska sieltä on peräisin mm. sellaiset herkut kuten Metal Gear Solid ja Suikoden.
Rage saa suistumaan raiteilta, joten takaisin asiaan. EA on viime vuosina tehnyt muutaman hyvänkin paikkauksen. Esimerkkinä aivan loistava Mirror's Edge. Pelillisesti ja idealtaan loistavasti toteutettu. EA:lta tämä on kova juttu, että ottivat riskin ja julkaisivat jotain todella uutta parkour-tyylisen pelin muodossa. Toki perinteiseen EA-tapaan kuuluen peliä hypetettiin ensin aivan valtavasti, mutta hyvä niin, sillä peli ei ainakaan minun kirjoissani mikään floppi ole ja pelilehdistökin otti tulokkaan vastaan varsin iloisesti yllättyneenä. Dead Space edustaa kulunutta räiskintägenreä, mutta siihenkin oli saatu uusia ideoita (vihulaisten leikkaaminen laserleikkurilla on hauskaa) ja kahlasin pelin yllättävällä innolla läpi. Monta vuotta on kulunut siitä, kun olen osannut nauttia EA:n tuotoksista, joten alkaakohan vanha suola janottaa? Lapsuudessa tuli nimittäin hakattua Strike -sarjaa melkoisella antaumuksella ja juuri niiden kautta, erityisesti Desert Striken kautta, EA tuli alunperin tutuksi.
En mene sen enempää sanomaan mielipiteitäni elämäsimulaattorista nimeltään Sims tai autontuunauspöljäkkeiden märistä unista NFS:stä ja Burnoutista. Sinällään ihan kiva lelu Sims kyllä on ja on saanut monet pelaamisharrastuksen pariin, kun taas Burnout on "ihan kivaa" kertakäyttöviihdettä (omistan itsekin Dominatorin PSP:lle). NFS-sarjassa ei ole muuta vikaa kuin sen fanipojat.
Pahiten vain korpeaa EA:ssa nykyään sen pörssiyhtiötausta ja sen aiheuttamat paineet pelienkehittäjille ja sitä myöten peli-ideoille. Raha ratkaisee, joten tuupataan samaa paskaa ulos vuodesta toiseen, pyöritetään hiton kallista markkinointikoneistoa ja pistetään harmaa massa ostamaan se sama NHL-peli vuodesta toiseen. Ja koska ei-pelaaja -äiti/isä ei lue alan lehtiä, ei silloin ole tietoa paremmasta kun ostetaan jani-petterille uusi konsoli tai peli. Siinä jää valitettavan usein Icon kaltainen hohtava jalokivi kaiken sen paskakuorman alle eikä sitä näe sieltä hyllystä kun eteen on nostettu uuden Madden-football-for-buttfuckers-2010 -pelin pahviständi. Onneksi tiedän pelikauppoja joissa niitä helmiä osataan jopa suositella. Valitettavasti Suomi on sellainen kärpäsen paska kartalla, että vaikka täällä (ja Saksassa) osataankin arvostaa tavallista paremmin niitä harvinaisia herkkuja, ei se paljoa paina siinä määrässä mitä USAn punaniskat kuluttavat (urheilu)peleihin. Joten ympyrä sulkeutuu kun todetaan taas yhden rosteripäivityksen myyneen tavoitteensa ja tehdään ensi vuodelle taas uusi...
tiistai 1. syyskuuta 2009
Tikulla (puu)silmään...
Vanha koulukaverini kirjoitteli omassa blogissaan hyvää asiaa konsolien ja PC:n eroista pelialustoina. Itse olen pysytellyt kaikkien formaattien parissa ja viimeisin hankintani oli Sapphire ATI Radeon HD4890 Toxic Vapor-X 1Gt näytönohjain peli-PC:ni sisuksiin. Sama suomeksi: lisempää silmäkarkkia ja näyttävyyttä peleihin. Zzaken esittämä argumentti PC-konfiguraatioiden ajantasalla pitämisestä on kyllä varsin paikkansa pitävä ja tulin todistaneeksi sen itsekin: vasta kolmen tunnin ahertamisen jälkeen kone oli taas pelikunnossa. Konsoleilla upgrade-mahdollisuuksia on lähinnä kiintolevyn koon vaihtamisessa ja sekin on minuutin juttu. Lisäksi, moniko satunnaispelaaja osaa vaihtaa näyttiksen tietokoneeseen? Ja taas toisaalta, en ole päivittänyt konettani kertaakaan aiemmin ennen tuota kyseistä näytönohjainta yli 1½ vuoteen.
En hyppää mukaan konsoli versus PC -sotaan tällä kertaa sen enempää. Molemmissa puolensa ja ehkä joskus toiste palaan aiheeseen. Näytönohjaimen päivittäminen sai minut kuitenkin miettimään sitä rahamäärää minkä laitan pelkkään silmäkarkkiin. Enkä ole sillä osa-alueella edes pahin. Nykyaikaiset pelit vaativat tietenkin koneelta paljon, myös konsolipuolella. Ikiaikainen Puusilmien Veljeskunta kuitenkin vannoo, että ennen oli kaikki paremmin ja että ei se grafiikka "kaikkea tee". Täytyy myöntää, että ihan oikeassa ovat ja vaikka kuinka koetan itseäni puusilmänä välillä pitää ja väittää että grafiikka ei tee peliä, niin HD4890:n piirtämät maksimigrafiikka maisemat Fallout 3:ssa antavat pelikokemukseen ihan kivaa potkua. Washington DC:n raunioiden katselu auringonlaskun aikaan kaukaisimmalta kukkulalta mitä pelialueessa on, on varsin sykähdyttävää. Mutta grafiikkaan turtuu jos ei hae jotain erityisiä hetkiä ja paikkoja joita ihastella. Ja jos vastapainoksi otetaan saman sarjan Fallout 2... ruma kuin perkele ja bugisempi kuin lantakasa kesäkuumalla. Silti yksi kaikkien aikojen mahtavimpia pelejä ja se tulee tahkottua läpi kerran vuodessa ihan silkasta ilosta. Fallout 2 saa uppouduttua ihan vain siksi, että näkee kuinka paljon sielustaan ja kunnianhimostaan pelintekijät ovat siihen vuodattaneet, puhumattakaan rakastavasta fanilaumasta joka on tehnyt peliin läjän modeja joilla sen saa nykystandardeilla pelattavaksi tuotteeksi. Toinen esimerkki nykypäivänäkin pelimekaniikaltaan loistavaksi luokiteltava peli on X-COM: Ufo Defense, grafiikoiltaan 486:n aikoja. Sen nykyaikainen versio voisi olla Silent Storm vaikka aihealue onkin eri, mutta pelimekaniikka jotakuinkin sama.
Väittäisin etten ole ikinä vannoutunut täysin kumpaankaan leiriin ja väitän osaavani nauttia molemmista aspekteista. PC:n hyvä puoli tässä tapauksessa on se, että samalla koneella pyöritän sekä uusinta Fallouttia, että sen 10 vuotta vanhempaa edeltäjää. Ja täysin sujuvasti molempia. Fotorealismi on ihan kivaa silloin kun kone siihen kykenee (Crysis maksimi asetuksilla, anyone?), mutta ei se pelistä peliä tee jos peli itsessään ei ole pelkkä grafiikkademo (Crysis again). Koska alani on IT, seuraan mm. näytönohjainten markkinoita aika tiiviisti ja luen arvosteluja sekä pidän ajantasalla olemisesta laitteistopuolella (mitä 1½ päivittämättömyys ei ihan kerro oikein). Tämä taas johtaa siihen, että normaalisti koneeni kykenee pyörittämään pelejä nupit kaakossa tai ainakin melkein. Parempi piirtoetäisyys ja valaistusefektit ovat kuitenkin lähinnä kiva lisä peliin, jos se myös muilta osa-alueiltaan on kunnossa. Pelkkään silmäkarkkiin luottaviin peleihin tuppaan kyllästymään sen jälkeen, kun ensimmäisen kahden tunnin jälkeen huomaa pelin latoneen korttinsa pöytään.
Konsolipuolella ostan arvostelutuloksista riippumatta genresuosikkieni pelejä. Vanhaan sprite-grafiikkaan nojautuva Odin Sphere on mahtava osoitus siitä kuinka vanha 2D-grafiikka kunnon pelattavuudella pesee 6-0 uusimpia tuotoksia joiden pelilliset ansiot ovat "viime vuoden vastaavaa kivempi grafiikka" jossain lisenssipelissä. Kunhan päähenkilöiden naamat saadaan entistä yksityiskohtaisemmin samannäköisiksi kuin elokuvassa uudella teknologialla, ei pelattavuudella ole väliä? Kuten Odin Sphere, myös sellaiset 2D-pelit kuin Castlevania: Symphony Of The Night ja Viewtiful Joe pistivät aikoinaan jauhot suuhun uusinta uutta ja hienointa hienoa kauppaaville 3D kätöstyksille. Ja säästän avautumiseni urheilupeleistä toiseen kertaan. Joku voisi tietysti tässä vaiheessa vetää "eikö jokainen uusi konsoli ole vain grafiikkapäivitys"-kortin hihastaan. Tietysti on, mutta kun uusien pelien valmistaminen siirtyy poikkeuksetta aina uudemmille alustoille, on pelaajankin siirryttävä. Mutta laitteiston päivittämisellä, ihan sama onko konsoli vai tietokone, on myös muitakin aspekteja kuin pelkkä lihottavampi silmäkarkki kalliimpaan hintaan. Laskentateho paranee, mikä taas tuo parempia fysiikkamoottoreita ja muita innovaatioita pelaajien kokeiltavaksi. Tiettyjä pelejä ei olisi voinut ikinä toteuttaa vanhalla tekniikalla, vaikka yritystä kyllä olikin. Ketkä muistavat Nintendon Power Gloven? Paljonko sen idea ja toteutus eroaa Wii-motesta? Palikka TV:n päällä ja liikkeentunnistukseen nojaavia pelejä? Erona vain on se, että Pover Glove oli susipaska ja Wii-mote toimii loistavasti. Siinä sivussa parantui grafiikatkin. Ja turpa kiinni siellä takarivissä niiden "Nintendon tapauksessa ei paljoa"-huutojen kanssa.
En hyppää mukaan konsoli versus PC -sotaan tällä kertaa sen enempää. Molemmissa puolensa ja ehkä joskus toiste palaan aiheeseen. Näytönohjaimen päivittäminen sai minut kuitenkin miettimään sitä rahamäärää minkä laitan pelkkään silmäkarkkiin. Enkä ole sillä osa-alueella edes pahin. Nykyaikaiset pelit vaativat tietenkin koneelta paljon, myös konsolipuolella. Ikiaikainen Puusilmien Veljeskunta kuitenkin vannoo, että ennen oli kaikki paremmin ja että ei se grafiikka "kaikkea tee". Täytyy myöntää, että ihan oikeassa ovat ja vaikka kuinka koetan itseäni puusilmänä välillä pitää ja väittää että grafiikka ei tee peliä, niin HD4890:n piirtämät maksimigrafiikka maisemat Fallout 3:ssa antavat pelikokemukseen ihan kivaa potkua. Washington DC:n raunioiden katselu auringonlaskun aikaan kaukaisimmalta kukkulalta mitä pelialueessa on, on varsin sykähdyttävää. Mutta grafiikkaan turtuu jos ei hae jotain erityisiä hetkiä ja paikkoja joita ihastella. Ja jos vastapainoksi otetaan saman sarjan Fallout 2... ruma kuin perkele ja bugisempi kuin lantakasa kesäkuumalla. Silti yksi kaikkien aikojen mahtavimpia pelejä ja se tulee tahkottua läpi kerran vuodessa ihan silkasta ilosta. Fallout 2 saa uppouduttua ihan vain siksi, että näkee kuinka paljon sielustaan ja kunnianhimostaan pelintekijät ovat siihen vuodattaneet, puhumattakaan rakastavasta fanilaumasta joka on tehnyt peliin läjän modeja joilla sen saa nykystandardeilla pelattavaksi tuotteeksi. Toinen esimerkki nykypäivänäkin pelimekaniikaltaan loistavaksi luokiteltava peli on X-COM: Ufo Defense, grafiikoiltaan 486:n aikoja. Sen nykyaikainen versio voisi olla Silent Storm vaikka aihealue onkin eri, mutta pelimekaniikka jotakuinkin sama.
Väittäisin etten ole ikinä vannoutunut täysin kumpaankaan leiriin ja väitän osaavani nauttia molemmista aspekteista. PC:n hyvä puoli tässä tapauksessa on se, että samalla koneella pyöritän sekä uusinta Fallouttia, että sen 10 vuotta vanhempaa edeltäjää. Ja täysin sujuvasti molempia. Fotorealismi on ihan kivaa silloin kun kone siihen kykenee (Crysis maksimi asetuksilla, anyone?), mutta ei se pelistä peliä tee jos peli itsessään ei ole pelkkä grafiikkademo (Crysis again). Koska alani on IT, seuraan mm. näytönohjainten markkinoita aika tiiviisti ja luen arvosteluja sekä pidän ajantasalla olemisesta laitteistopuolella (mitä 1½ päivittämättömyys ei ihan kerro oikein). Tämä taas johtaa siihen, että normaalisti koneeni kykenee pyörittämään pelejä nupit kaakossa tai ainakin melkein. Parempi piirtoetäisyys ja valaistusefektit ovat kuitenkin lähinnä kiva lisä peliin, jos se myös muilta osa-alueiltaan on kunnossa. Pelkkään silmäkarkkiin luottaviin peleihin tuppaan kyllästymään sen jälkeen, kun ensimmäisen kahden tunnin jälkeen huomaa pelin latoneen korttinsa pöytään.
Konsolipuolella ostan arvostelutuloksista riippumatta genresuosikkieni pelejä. Vanhaan sprite-grafiikkaan nojautuva Odin Sphere on mahtava osoitus siitä kuinka vanha 2D-grafiikka kunnon pelattavuudella pesee 6-0 uusimpia tuotoksia joiden pelilliset ansiot ovat "viime vuoden vastaavaa kivempi grafiikka" jossain lisenssipelissä. Kunhan päähenkilöiden naamat saadaan entistä yksityiskohtaisemmin samannäköisiksi kuin elokuvassa uudella teknologialla, ei pelattavuudella ole väliä? Kuten Odin Sphere, myös sellaiset 2D-pelit kuin Castlevania: Symphony Of The Night ja Viewtiful Joe pistivät aikoinaan jauhot suuhun uusinta uutta ja hienointa hienoa kauppaaville 3D kätöstyksille. Ja säästän avautumiseni urheilupeleistä toiseen kertaan. Joku voisi tietysti tässä vaiheessa vetää "eikö jokainen uusi konsoli ole vain grafiikkapäivitys"-kortin hihastaan. Tietysti on, mutta kun uusien pelien valmistaminen siirtyy poikkeuksetta aina uudemmille alustoille, on pelaajankin siirryttävä. Mutta laitteiston päivittämisellä, ihan sama onko konsoli vai tietokone, on myös muitakin aspekteja kuin pelkkä lihottavampi silmäkarkki kalliimpaan hintaan. Laskentateho paranee, mikä taas tuo parempia fysiikkamoottoreita ja muita innovaatioita pelaajien kokeiltavaksi. Tiettyjä pelejä ei olisi voinut ikinä toteuttaa vanhalla tekniikalla, vaikka yritystä kyllä olikin. Ketkä muistavat Nintendon Power Gloven? Paljonko sen idea ja toteutus eroaa Wii-motesta? Palikka TV:n päällä ja liikkeentunnistukseen nojaavia pelejä? Erona vain on se, että Pover Glove oli susipaska ja Wii-mote toimii loistavasti. Siinä sivussa parantui grafiikatkin. Ja turpa kiinni siellä takarivissä niiden "Nintendon tapauksessa ei paljoa"-huutojen kanssa.
Jostain on aloitettava
Koska kaverit ja vaimo eivät enää taida jaksaa kuunnella ragettamistani peliteollisuudesta ja sen tuotteista, lienee seuraava looginen askel vuodattaa asioista nettiin? Tai ainakin tällä koitan säästää heitä siltä ja jakaa näkemyksiäni erilaisista pelikulttuuriin liittyvistä asioista interwebille. Epäilemättä syvällisiä huomioita peleistä tulee esiintymään, mutta varmaankin puutun myös joihinkin leffoihin ja sarjakuviin, koska kyseiset genret ovat yleensä saman porukan kulutuksessa kuin pelitkin. Blogissa aion tulevaisuudessa käsitellä peliharrastajana olemista ja kaikkea mikä siihen liittyy. Saa nähdä mitä tulee...
Ensimmäisen blogikirjoituksen aloittaminen ei ollut läheskään niin korkea kynnys kuin blogin nimen valitseminen ja kielen päättäminen. Tallennuspisteitä on pelaajista varmaankin jokainen käyttänyt jossain vaiheessa (en puhu teille Maddenia pelaavat punaniskat), joten toivotaan että tästä Tallennuspisteestä tulee myös paikka johon palaatte toistekin. Harkitsin suomen ja englannin välillä blogin kieleksi, mutta tajusin osaavani nokkeluuksia suomeksi enemmän kuin englanniksi (ainakin sellaisia joiden takia blogille ei pidä antaa R-ratingia). Ja pahoittelut jo etukäteen finglishistä, jota epäilemättä tulen jatkossakin viljelemään, tahattomasti tai tahallani. Kielioppinatsit voivat lähettää vihapostinsa sähköpostilla.
Vaikutteita peliblogin pitämiseen antaa pitkä pelihistoria: olen harrastanut pelaamista erilaisilla konsoleilla ja tietokoneilla 80-luvulta asti. Ensimmäinen peli taisi olla Pac-Man jota pääsin kokeilemaan vanhempien tuttavaperheen luona. Ensimmäinen oma pelikone oli Game Boy ja sen mukana sain Turtles-pelin, koska kuten kaikki 8-vuotiaat silloin, olin mahdoton Turtles-fani. Siitä sitten ajan kanssa kohti nykytilannetta jossa telkkarin alla hyllyllä on pari konsolia, taloudessa useampi pelikelpoinen PC ja yksi Mac silkasta uteliaisuudesta. En varsinaisesti suosi mitään alustaa, mutta eri genrejen välillä on kyllä selvät suosikit ja inhokit. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään pelien arvosteluun keskittyvä blogi, sitä varten on esimerkiksi Pelit. Tämä ei ole myöskään uutissivusto, vaikka saatankin muiden julkaisemiin uutisiin viitata tulevaisuudessa.
Ja koska olen myös hivenen intertuuba-addikti ja /b/tardi (jos et tiedä, ehkä parempi niin), saatan viitata joihinkin hienoihin intertuuban luomuksiin ja meemeihin. Eräs hienoimmista /b/:n luomuksista on pelaajatyyppien-lista joka löytyy tuosta alempaa. Kunnia sen tehneelle anonyymille. Näen itseni numero 23:na (mitä ajattelin myös hetken blogin nimeksi, mutta muistutti liikaa The Number 23 -leffalle tehtyjä blogisivuja), tosin luulen että numerot 7, 13, 16 ja 26 eivät osu kauhean kauas tarkasta kuvauksesta. Jotkut voisivat väittää minussa olevan myös numero 17:ää, mutta en suinkaan pelaa WoWia enää läheskään niin paljoa kuin ennen. Tähänkin aiheeseen tulen varmasti palaamaan vielä joskus...
- Slayde (online callsign) / Wingman (airsoft callsign) / Tuomo (se ihan oikea annettu nimi)
Ensimmäisen blogikirjoituksen aloittaminen ei ollut läheskään niin korkea kynnys kuin blogin nimen valitseminen ja kielen päättäminen. Tallennuspisteitä on pelaajista varmaankin jokainen käyttänyt jossain vaiheessa (en puhu teille Maddenia pelaavat punaniskat), joten toivotaan että tästä Tallennuspisteestä tulee myös paikka johon palaatte toistekin. Harkitsin suomen ja englannin välillä blogin kieleksi, mutta tajusin osaavani nokkeluuksia suomeksi enemmän kuin englanniksi (ainakin sellaisia joiden takia blogille ei pidä antaa R-ratingia). Ja pahoittelut jo etukäteen finglishistä, jota epäilemättä tulen jatkossakin viljelemään, tahattomasti tai tahallani. Kielioppinatsit voivat lähettää vihapostinsa sähköpostilla.
Vaikutteita peliblogin pitämiseen antaa pitkä pelihistoria: olen harrastanut pelaamista erilaisilla konsoleilla ja tietokoneilla 80-luvulta asti. Ensimmäinen peli taisi olla Pac-Man jota pääsin kokeilemaan vanhempien tuttavaperheen luona. Ensimmäinen oma pelikone oli Game Boy ja sen mukana sain Turtles-pelin, koska kuten kaikki 8-vuotiaat silloin, olin mahdoton Turtles-fani. Siitä sitten ajan kanssa kohti nykytilannetta jossa telkkarin alla hyllyllä on pari konsolia, taloudessa useampi pelikelpoinen PC ja yksi Mac silkasta uteliaisuudesta. En varsinaisesti suosi mitään alustaa, mutta eri genrejen välillä on kyllä selvät suosikit ja inhokit. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään pelien arvosteluun keskittyvä blogi, sitä varten on esimerkiksi Pelit. Tämä ei ole myöskään uutissivusto, vaikka saatankin muiden julkaisemiin uutisiin viitata tulevaisuudessa.
Ja koska olen myös hivenen intertuuba-addikti ja /b/tardi (jos et tiedä, ehkä parempi niin), saatan viitata joihinkin hienoihin intertuuban luomuksiin ja meemeihin. Eräs hienoimmista /b/:n luomuksista on pelaajatyyppien-lista joka löytyy tuosta alempaa. Kunnia sen tehneelle anonyymille. Näen itseni numero 23:na (mitä ajattelin myös hetken blogin nimeksi, mutta muistutti liikaa The Number 23 -leffalle tehtyjä blogisivuja), tosin luulen että numerot 7, 13, 16 ja 26 eivät osu kauhean kauas tarkasta kuvauksesta. Jotkut voisivat väittää minussa olevan myös numero 17:ää, mutta en suinkaan pelaa WoWia enää läheskään niin paljoa kuin ennen. Tähänkin aiheeseen tulen varmasti palaamaan vielä joskus...
- Slayde (online callsign) / Wingman (airsoft callsign) / Tuomo (se ihan oikea annettu nimi)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)