Vanha koulukaverini kirjoitteli omassa blogissaan hyvää asiaa konsolien ja PC:n eroista pelialustoina. Itse olen pysytellyt kaikkien formaattien parissa ja viimeisin hankintani oli Sapphire ATI Radeon HD4890 Toxic Vapor-X 1Gt näytönohjain peli-PC:ni sisuksiin. Sama suomeksi: lisempää silmäkarkkia ja näyttävyyttä peleihin. Zzaken esittämä argumentti PC-konfiguraatioiden ajantasalla pitämisestä on kyllä varsin paikkansa pitävä ja tulin todistaneeksi sen itsekin: vasta kolmen tunnin ahertamisen jälkeen kone oli taas pelikunnossa. Konsoleilla upgrade-mahdollisuuksia on lähinnä kiintolevyn koon vaihtamisessa ja sekin on minuutin juttu. Lisäksi, moniko satunnaispelaaja osaa vaihtaa näyttiksen tietokoneeseen? Ja taas toisaalta, en ole päivittänyt konettani kertaakaan aiemmin ennen tuota kyseistä näytönohjainta yli 1½ vuoteen.
En hyppää mukaan konsoli versus PC -sotaan tällä kertaa sen enempää. Molemmissa puolensa ja ehkä joskus toiste palaan aiheeseen. Näytönohjaimen päivittäminen sai minut kuitenkin miettimään sitä rahamäärää minkä laitan pelkkään silmäkarkkiin. Enkä ole sillä osa-alueella edes pahin. Nykyaikaiset pelit vaativat tietenkin koneelta paljon, myös konsolipuolella. Ikiaikainen Puusilmien Veljeskunta kuitenkin vannoo, että ennen oli kaikki paremmin ja että ei se grafiikka "kaikkea tee". Täytyy myöntää, että ihan oikeassa ovat ja vaikka kuinka koetan itseäni puusilmänä välillä pitää ja väittää että grafiikka ei tee peliä, niin HD4890:n piirtämät maksimigrafiikka maisemat Fallout 3:ssa antavat pelikokemukseen ihan kivaa potkua. Washington DC:n raunioiden katselu auringonlaskun aikaan kaukaisimmalta kukkulalta mitä pelialueessa on, on varsin sykähdyttävää. Mutta grafiikkaan turtuu jos ei hae jotain erityisiä hetkiä ja paikkoja joita ihastella. Ja jos vastapainoksi otetaan saman sarjan Fallout 2... ruma kuin perkele ja bugisempi kuin lantakasa kesäkuumalla. Silti yksi kaikkien aikojen mahtavimpia pelejä ja se tulee tahkottua läpi kerran vuodessa ihan silkasta ilosta. Fallout 2 saa uppouduttua ihan vain siksi, että näkee kuinka paljon sielustaan ja kunnianhimostaan pelintekijät ovat siihen vuodattaneet, puhumattakaan rakastavasta fanilaumasta joka on tehnyt peliin läjän modeja joilla sen saa nykystandardeilla pelattavaksi tuotteeksi. Toinen esimerkki nykypäivänäkin pelimekaniikaltaan loistavaksi luokiteltava peli on X-COM: Ufo Defense, grafiikoiltaan 486:n aikoja. Sen nykyaikainen versio voisi olla Silent Storm vaikka aihealue onkin eri, mutta pelimekaniikka jotakuinkin sama.
Väittäisin etten ole ikinä vannoutunut täysin kumpaankaan leiriin ja väitän osaavani nauttia molemmista aspekteista. PC:n hyvä puoli tässä tapauksessa on se, että samalla koneella pyöritän sekä uusinta Fallouttia, että sen 10 vuotta vanhempaa edeltäjää. Ja täysin sujuvasti molempia. Fotorealismi on ihan kivaa silloin kun kone siihen kykenee (Crysis maksimi asetuksilla, anyone?), mutta ei se pelistä peliä tee jos peli itsessään ei ole pelkkä grafiikkademo (Crysis again). Koska alani on IT, seuraan mm. näytönohjainten markkinoita aika tiiviisti ja luen arvosteluja sekä pidän ajantasalla olemisesta laitteistopuolella (mitä 1½ päivittämättömyys ei ihan kerro oikein). Tämä taas johtaa siihen, että normaalisti koneeni kykenee pyörittämään pelejä nupit kaakossa tai ainakin melkein. Parempi piirtoetäisyys ja valaistusefektit ovat kuitenkin lähinnä kiva lisä peliin, jos se myös muilta osa-alueiltaan on kunnossa. Pelkkään silmäkarkkiin luottaviin peleihin tuppaan kyllästymään sen jälkeen, kun ensimmäisen kahden tunnin jälkeen huomaa pelin latoneen korttinsa pöytään.
Konsolipuolella ostan arvostelutuloksista riippumatta genresuosikkieni pelejä. Vanhaan sprite-grafiikkaan nojautuva Odin Sphere on mahtava osoitus siitä kuinka vanha 2D-grafiikka kunnon pelattavuudella pesee 6-0 uusimpia tuotoksia joiden pelilliset ansiot ovat "viime vuoden vastaavaa kivempi grafiikka" jossain lisenssipelissä. Kunhan päähenkilöiden naamat saadaan entistä yksityiskohtaisemmin samannäköisiksi kuin elokuvassa uudella teknologialla, ei pelattavuudella ole väliä? Kuten Odin Sphere, myös sellaiset 2D-pelit kuin Castlevania: Symphony Of The Night ja Viewtiful Joe pistivät aikoinaan jauhot suuhun uusinta uutta ja hienointa hienoa kauppaaville 3D kätöstyksille. Ja säästän avautumiseni urheilupeleistä toiseen kertaan. Joku voisi tietysti tässä vaiheessa vetää "eikö jokainen uusi konsoli ole vain grafiikkapäivitys"-kortin hihastaan. Tietysti on, mutta kun uusien pelien valmistaminen siirtyy poikkeuksetta aina uudemmille alustoille, on pelaajankin siirryttävä. Mutta laitteiston päivittämisellä, ihan sama onko konsoli vai tietokone, on myös muitakin aspekteja kuin pelkkä lihottavampi silmäkarkki kalliimpaan hintaan. Laskentateho paranee, mikä taas tuo parempia fysiikkamoottoreita ja muita innovaatioita pelaajien kokeiltavaksi. Tiettyjä pelejä ei olisi voinut ikinä toteuttaa vanhalla tekniikalla, vaikka yritystä kyllä olikin. Ketkä muistavat Nintendon Power Gloven? Paljonko sen idea ja toteutus eroaa Wii-motesta? Palikka TV:n päällä ja liikkeentunnistukseen nojaavia pelejä? Erona vain on se, että Pover Glove oli susipaska ja Wii-mote toimii loistavasti. Siinä sivussa parantui grafiikatkin. Ja turpa kiinni siellä takarivissä niiden "Nintendon tapauksessa ei paljoa"-huutojen kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti