Pelaaja

Scott Ramsoonair käsikirjoittaa ja piirtää loistavaa sarjakuvaa nimeltään VGCats. Sarjiksen arkistoista löytyi strippi, jonka aiheena ovat pelaajat. Tai paremminkin termi "pelaaja" ja pientä vääntöä siitä kuka on oikeutettu käyttämään kyseistä termiä itsestään. Ja täytyy myöntää että olen ihan samoilla linjoilla Scottin kanssa tässä asiassa. Vaikka onkin tavallaan mukavaa nähdä pelaamisen nousevan kansan keskuudessa "hyväksytyksi harrastukseksi", saan itsekin välillä ihan samallaisia tunnetiloja kuten sarjiksen kissa. Kuka tahansa voi sanoa olevansa "pelaaja" sen perusteella, että käyttää viikossa pari tuntia Wiin pelaamiseen tai Popcap Gamesin Bejewelediin...

ME oikeat pelaajat aloitimme jo 80/90-luvulla, ME tapoimme Mega Manin robottipomot, ME kirjoitimme muistiin vihkotolkulla salasanoja, ME pelastimme prinsessan ja ME opettelimme ultra-combot!

From zero to hero

Jostain syystä on tullut viime aikoina kahlattua läpi roolipelejä jotka ovat lähtöisin japanista ja niitä pelatessa on ollut pakko irvistellä pelien epäjohdonmukaisuuksille. Ei sillä etteikö  ilmiötä tapahtuisi myös muualta tulevissa peleissä, mutta varsinkin japsiropeissa ilmiötä esiintyy valtavasti ja suorassa häiritsevän selvästi. Hyvänä esimerkkinä toimii varsin tuoreen pelin yksi päähahmo, Hope. Final Fantasy 13 -pelissä on paljon mitä olisi voitu tuottaa paremmin, mutta Hope on se tekijä mikä on saanut monet jopa lopettamaan pelin kesken.

Rasittavasti kaikesta vikisevä, marttyyrikompleksista kärsivä kusipää teini on niitä pelihahmoja jonka syöttäisin ensimmäiselle viholliselle jos se vain olisi mahdollista. Kaamea, vikisevä nyhverö muuttuu kuitenkin taisteluiden alkaessa oikeaksi tappokoneeksi, paiskoen bumerangiaan (joka kyllä näyttää enemmänkin siltä kuin pala muovia ja pelle olisivat saaneet lapsen) ja loitsuja. Välivideoissa itkupilli pelkää varjoaankin, mutta satunnaistappelun tai pomohirviön kohdalla kaivetaan mitä ilmeisimmin perseestä (kirjaimellisesti) muutakin kuin bumerangi. Tällainen hahmosuunnittelun ja pelimekaniikan ristiriita vaivaa turhankin usein vanhaan jämähtäneitä japsiropeja.

Monissa peleissä lahdataan matkalla tuhat ja yksi vastustajaa, mutta tiettyyn pisteeseen kun päästään, hyppää jostain esiin muutama hassu rivivihollinen välivideossa ja yhtäkkiä ollaankin juonen puitteissa muka kauheassa pulassa? Mitä sitten, vaikka voisi pyyhkiä kyseisillä nynnerövihulaisilla lattiaa kun on kerryttänyt kokemusta jo niin paljon, että voisi saman tien polkaista loppubossia leukaperään. Mutta orjallisesti mennään juonen kiemuroiden mukaan. Tai ei oikeastaan kiemuroiden, vaan nimenomaan eteenpäin suorilla kiskoilla.

Tietysti jotkin pelit koettavat ennemmin kertoa hienon tarinan kuin mitään muuta, mutta mielestäni pelimekaniikan on tuettava tätä. Immersio kärsii kovasti epäjohdonmukaisuuksista; siis muistakin kuin vain hahmo/satunnaistappelu -dilemmasta. Erinomainen esimerkki siitä, kuinka pelimekaniikka tukee tarinaa ja kokonaisuutta ilman kauheita epäjohdonmukaisuuksia on Demon's Souls. Kyseessä ei ole niinkään perinteinen japsirope, vaikka sieltä peli onkin kotoisin, kuin länsimaalaistyylinen hack&slash  roolipeli-elementeillä. Toisaalta, se miksi kokonaisuus tuntuu onnistuneemmalta johtuu ehkä siitä, ettei peliä vedetä tarinalähtöisesti, vaan nimenomaan pelin haastavuuden ja pelimekaniikan avulla. Suurta tarinaa kertovan pelin on toki vaikea pitää kaikki langat käsissään, mutta se ei ole yhtä helppoa. Monesti esimerkiksi Bioware on siinä onnistunut.

Pelit valtavirran mediassa

Verkkohesarin sivuilla julkaistu, Jussi Pullisen kirjoittama kolumni peleistä on jotain mitä olen ainakin itse toivonut valtamedioilta jo pitkään. Hän ottaa hyvin kantaa siihen, kuinka pelit ovat jopa osa identieettiä. Eli sitä mitä olen itse koittanut selostaa ei-pelaaville ja varsinkin omaa ikäluokkaani vanhemmille ihmisille. Peli voi olla säväyttävämpi kokemus kuin yksikään elokuva tai kirja. Totta kai piti mennä kolumnin kommentteja tutkimaan ja eiköhän vain heti ensimmäisenä oleva "The Äidin" kirjoittama kukkahattuilu diipadaapa kuvasta hyvin sitä, kuinka peleistä mitään tietämättömät yrittävät näyttää tietävänsä niistä kaiken. Erityisesti sen kuinka pahaksi ne ovat. Toivon että kyseessä on trollaus, mutta ei varmaan kauhean kauas heitä sellaisten ihmisten ajatusmaailmasta jotka ovat aina käsittäneet pelit sellaisiksi kuin mitä The Äiti niitä kuvailee. Ja näitä ihmisiä on valitettavan paljon vielä nykypäivänäkin. Itse kuulun siihen ensimmäisen sukupolven pelaajakatraaseen jolle Commodore, Amiga ja jopa Atari ovat tuttuja ja pelit ovat minulle osa identiteettiäni - kuten on jo varmasti käynyt ilmi.

Kaikissa peleissä ei ole aina vain isompia aseita ja monimutkaisempia tapoja tappaa joku. Toki joissakin peleissä on, mutta ne taas eivät tee minusta tappajaa. Jos otetaan joitakin kohtauksia peleistä, irroitetaan ne asiayhteyksistä ja itse pelin tarinasta ja ollaan ihan tahallaan ymmärtämättä mitä varten pelit ovat olemassa ja unohdetaan että samaa on nähty elokuvissa jo vuosikymmeniä, voin ymmärtää kuinka joku voi vetää herneet nenään siitä väkivallasta mitä tietyissä peleissä täysin kieltämättä esiintyy. Ja aina joku kukkahattutäti heittää sen "ajatelkaa lapsia" kommentin kehiin. Ajatelkaa niitä lapsia jo ennen kuin ostatte niitä K18-pelejä heille! Jokaisesta pelistä löytyvä ikäraja ei ole siellä turhaan!

Kaikkeen edelliseen viitaten nostan  pöydälle Modern Warfare 2:n kentän, jonka alussa tapetaan kylmäverisesti aseettomia, lentoaan odottavia siviilejä lentokentän terminaalissa. Tuollaisenaan se on melko shokeeraavaa, eikö totta? Paljon olen minäkin peleissä, leffoissa ja oikeastaan kaikessa mediassa nähnyt kaikenlaista, mutta tämä sai minut voimaan pahoin vaikka tiesin mitä odottaa ja että kyseessä on vain peli.

Kyseisen episodin taustalla on terroristijoukkioon soluttautunut USA:n armeijan agentti joka ajautuu tilanteeseen koska muuten hänen identiteettinsä paljastuisi. Kohtauksessa juoksee vierellä aseet laulaen terroristiryhmän muita jäseniä. Kohtauksen voi pelata omalla hahmollaan läpi ampumatta laukaustakaan. Silti se on hirvittävää katseltavaa, varsinkin jos on vielä sen verran ihminen eikä robotti, että kuvittelee tilanteen oikeaan elämään. Ja se minkä media unohti asiaa kauhistellessaan mainita on, että koko kyseisen kappaleen peliä voi ohittaa kahdella napin painalluksella ja jo ennen kyseistä kappaletta tulee varoitukset mahdollisesti shokeeraavasta sisällöstä ja mahdollisuus ohittaa koko kappale. Ja mitä nyt pelissä tuhotaan kokonaisia kaupunkeja ohjuksilla sekä soditaan venäläisiä vastaan USA:n maaperällä. Mutta sota, pöh! Sitähän on nähty peleissä jo iät ja ajat? Pelien ero elokuviin on tietysti se, että pelaaja on yleensä aktiivinen vaikuttaja; se jokin mikä saa asiat tapahtumaan. Elokuvissa ollaan vain passiivisena seuraajana, pois lukien ne mestarit jotka huutelevat näyttelijöille kommentteja ja ohjeita kesken elokuvan.

Jos The Äiti on lukenut pelkästään valtamediassa olevia peliuutisia, niin eiväthän ne yleensä muuta koskekaan kuin jotakin edellä mainitun kaltaista shokeeraavaa kohtausta tai jotain muuta skandaalia, joita sitten kauhistellaan jopa uutisissa. Ei ole tehty pienintäkään elettä sen eteen, että olisi otettu asiasta lisää selkoa, selvitetty taustoja tai luettu pelilehtien/alan uutisia ja havaittu, että pelithän ovat paljon muutakin. Shokeeravat uutisethan tunnetusti saavat huomiota, joten miksipä setviä sen enempää? Räiskintäpelit ovat vain yksi genre eikä koko pelialaa voi mitenkään korvamerkitä niiden perusteella. Ja useimmat räiskintäpelit kun ovat varsin keskivertoja jos sitäkään, niin sitä suuremmalla syyllä en tekisi linjauksia koko pelialasta ja pelaajista niiden perusteella. Pelejä löytyy niin laidasta laitaan ja sanoisin että monet pelit ovat jopa suorastaan taidetta.

Lähestymistapa

Minulle on useampaankin otteeseen sanottu pelaamisesta ja pelikulttuurista, että niitä on vaikea lähestyä ja ettei peli-lehtiä ja -blogeja kuulemma pysty helpolla ymmärtämään jos ei ole vihkiytynyt aihealueeseen. Oma ratkaisuni tähän olisi siinä tapauksessa perehtyä aiheeseen enemmän hankkimalla tietoa verkosta ja pelaajilta. Ei pidä pelätä kysyä ja kommentoida.

Mikä karkottaa pelikulttuurin parista ne ihmiset jotka eivät siihen ole aiemmin sen enempää tutustuneet? Johtuuko se slangista? Viittauksista menneisiin julkaisuihin? Peliblogaajan huonosta ulosannista?

Pelinkehittäjän näkökulma

Suuntaa selaimesi kohti YouTubea jaDaniel Floydin videoita. Miehen videoilla on aivan kertakaikkiaan mahtavaa asiaa peleistä, pelaajista ja pelikulttuurista. Ja siitä miten edellämainittuihin suhtaudutaan.

Erityisesti hänen videonsa pelien moraalisista valinnoista, miksi naiset eivät kiinnosta pelaamisesta kuten miehet ja kuinka pelaajien tulisi puolustaa omaa harrastustaan valtavirran (väärinymmärryksien ja tietämättömyyden aiheuttamilta) syytöksiltä.

Ja erityisesti viimeisenä mainittuun haluan kantaa oman korteni kekoon.  Pelit ovat "nuori" media, nehän kehitettiin alulle vasta 1962 ja nykyinen pelibuumi iski vasta 90-luvun lopulla. Tämä aiheuttaa sen, ettei valtavirta ota niitä vakavasti. Ne ovat lasten leikkejä joissa ei saisi olla mitään arkaluontoista? Kuten Daniel Floyd sanoo videossaan, leffoissa on tutkittu ihmismielen pimeimmät sopukat jo ajat sitten, niissä on käsitelty seksuaalisuutta ja niisä on käsitelty sotaa, vainoja ja jotakuinkin kaikkea mitä ihmishistoriassa on jo tapahtunut tai epäillään tapahtuvan. Toivotaan että tämä nyt on vain asennekysymys ja että sen muutokseen ei menisi liian pitkä aika. Sopii muistaa, että erinäisistä leffoistakin on vielä kukkahattutätejä itkemässä milloin mistäkin...